Remu ja Hurriganesin läpimurto tapahtui 1970-luvulla. Yhtye
erottautui muista avoimella kaupallisuudellaan ja amerikkalaisuuden
ihannoinnillaan; oli Cadillac kulkuvälineenä ja Amerikan lippua rekvisiittana.
Englannin kielen taitoa Remulla ei ollut, mutta se ei menoa haitannut, vaikka
siitä irvailtiin. Asenne ratkaisi. Ei se kielitaito ollut tuohon aikaan kovin
hääppöistä muillakaan. Koulussa opetettiin enemmänkin kielioppia kuin käytännön
valmiutta puhua tai lausua oikein vieraita kieliä.
Kirja perustuu Petri Laukan väitöskirjaan ja se näkyy kirjassa.
Kirjoittaja viittaa useasti toisten tutkimuksiin tai kirjoihin tyyliin ”Xx:n
mukaan”. Paikoitellen se on häiritsevää. Ymmärrettävästi Laukka haluaa antaa
kunnian sille jolle kunnia kuuluu, mutta olisiko tähän löytynyt jokin muu
tekninen ratkaisu, jotta kirja olisi ollut sujuvampi lukea?
Tutkijan ote näkyy myös kirjan loppuosassa, jossa kirjoittaja
pohtii nostalgian merkitystä joka kantilta ja kanttien välistäkin. Pohdinta on
perusteellista kirjallisuusviitteineen ja tuo esiin Laukan syvällisen
perehtymisen aiheeseen. Asian tiivistäminen olisi ollut kuitenkin eduksi
populaarissa tietokirjassa.
Yhtä tutkimustietoa jäin kaipaamaan. Mistä
yhteiskuntaluokasta tulivat yhtyeen fanit? Brittiläinen Punk on yhdistetty
työväenluokkaan, 1970-luvulla Britanniassa olleeseen suurtyöttömyyteen, joka
turhautti nuorison ja sai sen kapinoimaan. Ketkä kuuntelivat amerikkalaisuutta ihannoivaa
Hurriganesia, ketkä Pink Floydia?
Suomi 1970-luvulla oli täysin toinen maa kuin nyt. Kirjassa
on ansiokkaasti rinnastettu Hurriganesin kotikutoinen, mutta menestyksekäs ura
sekä suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan pysähtyneisyys ja varovaisuus
varsinkin Neuvostoliiton suhteen. Kulttuurielämä ei tässä suhteessa ollut
poikkeus. Se ei ollut uutta tuova, rajoja
rikkova dynaaminen voima kuten voisi kulttuurilta olettaa. Kirjan
esimerkkitapaukset ovat hyytävää luettavaa vaikka joskus ne myös naurattivat. Lehdistön
merkitys Hurriganesin menestyksen taustalla on myös hyvin nostettu esiin. Ilman
julkisuutta ei pärjännyt silloinkaan.
Siinä missä suomalainen nirppanokkainen yhtye kieltäytyi
tekemästä sopimusta amerikkalaisten kanssa, koska ei halunnut olla kaupallinen,
Remu puolestaan halusi tehdä rahaa ja viihdyttää ihmisiä. Hän onnistui
molemmissa ja on legenda, josta tehdään väitöskirjoja. Remun sanoin: ”Ketoon,
ketoon peipi, ketoon!”