sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Petri Laukka: Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka rock valtasi suomettuneen Suomen (Into 2014)



Remu ja Hurriganesin läpimurto tapahtui 1970-luvulla. Yhtye erottautui muista avoimella kaupallisuudellaan ja amerikkalaisuuden ihannoinnillaan; oli Cadillac kulkuvälineenä ja Amerikan lippua rekvisiittana. Englannin kielen taitoa Remulla ei ollut, mutta se ei menoa haitannut, vaikka siitä irvailtiin. Asenne ratkaisi. Ei se kielitaito ollut tuohon aikaan kovin hääppöistä muillakaan. Koulussa opetettiin enemmänkin kielioppia kuin käytännön valmiutta puhua tai lausua oikein vieraita kieliä.

Kirja perustuu Petri Laukan väitöskirjaan ja se näkyy kirjassa. Kirjoittaja viittaa useasti toisten tutkimuksiin tai kirjoihin tyyliin ”Xx:n mukaan”. Paikoitellen se on häiritsevää. Ymmärrettävästi Laukka haluaa antaa kunnian sille jolle kunnia kuuluu, mutta olisiko tähän löytynyt jokin muu tekninen ratkaisu, jotta kirja olisi ollut sujuvampi lukea?

Tutkijan ote näkyy myös kirjan loppuosassa, jossa kirjoittaja pohtii nostalgian merkitystä joka kantilta ja kanttien välistäkin. Pohdinta on perusteellista kirjallisuusviitteineen ja tuo esiin Laukan syvällisen perehtymisen aiheeseen. Asian tiivistäminen olisi ollut kuitenkin eduksi populaarissa tietokirjassa.

Yhtä tutkimustietoa jäin kaipaamaan. Mistä yhteiskuntaluokasta tulivat yhtyeen fanit? Brittiläinen Punk on yhdistetty työväenluokkaan, 1970-luvulla Britanniassa olleeseen suurtyöttömyyteen, joka turhautti nuorison ja sai sen kapinoimaan. Ketkä kuuntelivat amerikkalaisuutta ihannoivaa Hurriganesia, ketkä Pink Floydia?

Suomi 1970-luvulla oli täysin toinen maa kuin nyt. Kirjassa on ansiokkaasti rinnastettu Hurriganesin kotikutoinen, mutta menestyksekäs ura sekä suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan pysähtyneisyys ja varovaisuus varsinkin Neuvostoliiton suhteen. Kulttuurielämä ei tässä suhteessa ollut poikkeus.  Se ei ollut uutta tuova, rajoja rikkova dynaaminen voima kuten voisi kulttuurilta olettaa. Kirjan esimerkkitapaukset ovat hyytävää luettavaa vaikka joskus ne myös naurattivat. Lehdistön merkitys Hurriganesin menestyksen taustalla on myös hyvin nostettu esiin. Ilman julkisuutta ei pärjännyt silloinkaan.

Siinä missä suomalainen nirppanokkainen yhtye kieltäytyi tekemästä sopimusta amerikkalaisten kanssa, koska ei halunnut olla kaupallinen, Remu puolestaan halusi tehdä rahaa ja viihdyttää ihmisiä. Hän onnistui molemmissa ja on legenda, josta tehdään väitöskirjoja. Remun sanoin: ”Ketoon, ketoon peipi, ketoon!”

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Olavi Paavolainen: Volga virtaa nyt Moskovaan: kirjoituksia Neuvostoliitosta. Toimittaneet Ville Laamanen ja Hannu Riikonen (Teos 2016)



Viime vuosina on julkaistu kaksi Olavi Paavolaisesta kirjoitettua elämäkertaa: Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään ja H.K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä. Lisäksi on ilmestynyt Ville Laamasen tutkimus Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936—1939. Uutta, ennen julkaisematonta aineistoa on kuitenkin löytynyt näitten kirjojen ilmestymisen jälkeen ja se on ollut syynä tämän teoksen syntyyn. Kokonaiseksi kirjaksi aineisto ei riitä, vaan mukaan on liitetty aiemmin julkaistuja tekstejä.

Olavi Paavolainen vieraili Neuvostoliitossa vuonna 1939. Matka kesti liki kolme kuukautta. Takaisin Suomeen Paavolainen matkusti Euroopan kautta. Osan muistiinpanoistaan hän omien sanojensa mukaan tuhosi matkan aikana, ilmeisesti varovaisuuttaan. Paavolainen oli luvannut kirjan kustantajalle vuoden päästä. Se olisi ollut jatkoa Paavolaisen Etelä-Amerikan ja Saksan matkojen kuvauksille. Talvisota alkoi, kirja jäi tekemättä eikä Paavolainen saanut sitä tehdyksi sodan jälkeenkään. Matkalta säilyneiden kirjoitusten perusteella se ei yllätä.

Teksteissään Paavolainen suorastaan ylistää Neuvostoliiton saavutuksia maataloudessa, teollisuudessa ja arkkitehtuurissa. Sieltä on vaikea, jos ei mahdotonta, löytää mitään kriittistä arviota. Liekö tämä sitten kirjailijan ominainen tapa suhtautua asioihin? Ei hän Hitlerin Saksastakaan paljoa arvosteltavaa löytänyt. Olivatko totalitaariset valtiot hänen heikkoutensa kuten suuret näyttämölliset joukkokohtaukset, joista hän hurmioituneena kirjoittaa. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton kansantanssiyhtye saa häneltä ylistyksen: ”Todellinen kahden miehen toveruuden orgia oli Madikjantsin ja Israilovin esittämä kasakkatanssi: kilpailuun kiihottavine katseineen, kurkkuhuutoineen, salamannopeine halailuineen se oli primitiivisen miehinen ystävyyden melkein jo kiiman, humalan ja kuoleman hurmiota tapaileva korkeaveisu!” Yhtälailla hän hurmaantui natsien spektaakkelimaisista joukkokohtauksista.

Kirjassa olevat tekstit on taustoitettu. Niitä on myös yhdistelty eri muistiinpanoista kokonaisuuksiksi. Aiemmin artikkelikokoelmassa Naapurimme Neuvostoliitto (Tammi1946) julkaistussa kirjoituksessa Volga Paavolaisen maalaileva kirjoitustyyli pääsee täyteen voimaansa. Mielenkiintoisen ja uuden lisän kirjaan tuovat Neuvostoliitossa toimineiden ”oppaiden” arviot Paavolaisesta. Hän oli tietysti tarkan silmällä pidon alaisena, vaikka karkailikin omille kävelyilleen. 

Harmi, että sota romutti kirjahankkeen. Paavolaisen Neuvostoliiton ylistystä olisi varmasti häkellyttävää lukea kaikkien vuosikymmenten ja maailman tapahtumien jälkeen.