Richard McGregor: Puolue: Kiinan hallitsijoiden salainen maailma (Otava 2010)

Kirjoittaja toimi Financial Timesin Pekingin toimiston päällikkönä vuosina 2000–2008. Osan aineistosta hän kokosi jo 1990-luvun puolivälissä ollessaan Hongkongissa. Kirjan tuoreimmat tiedot ovat siis liki kymmenen vuoden takaa, mutta tuskinpa noin suuressa maassa on mitään äkkinäistä muutosta tapahtunut tänä aikana. McGregor myös taustoittaa yhteiskunnassa ja taloudessa tapahtuneita muutoksia vuosikymmeniä taaksepäin. 

Kirja on jaettu lukuihin, joissa käsitellään muun muassa Kiinan Kommunistista Puoluetta (KKP), markkinatalouteen siirtymistä, armeijaa ja oikeusjärjestelmää. Shanghai on saanut aivan oman lukunsa ja se olikin kirjan mielenkiintoisempia osia. Korruptiota käsitellään läpi kirjan, koska sitä esiintyy kaikkialla yhteiskunnassa ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla tavallisesta virkailijasta aina politbyroon jäseniin asti.

Kiinassa lanseerataan jatkuvasti korruption vastaisia kampanjoita, aika laihoin tuloksin. Tuntuu oudolta, että noin perin pohjin valvotussa yhteiskunnassa ei saada asiaa kuriin vai eikö se ole tarkoituskaan? Korruptiossa liikkuu valtavia summia rahaa ja sillä mahdollistetaan uralla eteneminen, rakennuslupien saanti ja melkein kaikki mitä ihminen elämässään ja urallaan tavoittelee. Mutta edes rysän päältä kiinni joutuneet virkailijat eivät välttämättä joudu vankilaan. Joku toinen korruptoitunut ilmiantojen pelosta suojelee näitä tunareita. Korruptoituneen virkamiehen todennäköisyys joutua vankilaan on 3 sadasta, McGregor kirjoittaa. Johan noin pieni riski kannattaa ottaa. Pidätyksiäkin tapahtuu ja miljoonan dollarin käteiskätköt eivät ole mitenkään poikkeuksellisia.

Rahasta on tullut kiinalaisten hunajaa siinä kuin se on länsimaisille siskoille ja veljille. Osittaiseen markkinatalouteen siirtyminen on viety hämmästyttävän hallitusti läpi. Puolueella on tiukka valvonta jopa pörssiyhtiöissä ja valtaansa se myös käyttää tarvittaessa. Sen silmille ei hypitä eikä sitä ohiteta, kuten shanghailaiset liikemiehet saivat katkerasti todeta. Kiina on vaurastunut lujaa vauhtia. Absoluuttinen köyhyys on vähentynyt ja miljardöörejä alkaa olla maa täynnä. Ero maaseudun asukkaiden ja valtakeskusten väestön välillä on kuitenkin suuri. Mutta rahaa tässä maassa on, paljon rahaa. Sitä on osattu myös käyttää viisaasti. Kun muun maailman talous romahti rahoituskriisissä vuonna 2008, puolue käski pankkien lainaamaan rahaa. Kiina selvisi tästä kriisistä kuivin jaloin.

Vaurastuminen ja teollistuminen on tehty osittain luonnon kustannuksella. Ympäristötuhot ovat paikoitellen karmaisevia. Ilman saastuminen on jokapäiväistä suurkaupungeissa. Valvonta pettää myös muualla, josta yksi esimerkki on saastunut Sanlunin maitojauhe. Yrityksen johto tiesi myrkyllisestä jauheesta, mutta peitteli asiaa pitkään eikä vetänyt tuotteita pois myynnistä. Uskomatonta touhua.

Turhalta tuntuvat suomalaisten yritysjohtajien vierailut Kiinassa. Suomessa heidän yrityksensä voivat olla suuria, mutta Kiinan mittakaavassa he ovat nappikauppiaita, jos edes sitä. Kirjaa lukiessa leikittelin seuraavalla ajatuksella: siirretään koko Suomen kansa Kiinaan. Kaupunkilaiset ripoteltaisiin suurkaupunkeihin ja maalaiset maaseudulle. Harva tuosta 1,3 miljardin kansasta edes huomaisi saapumistamme. Tuodaan tänne tilalle 20 miljoonaa kiinalaista. Saisimme maan uuteen nousuun, maaseudun asutettua ja tuottavuusloikka olisi hirmuinen. Tätä kannattaisi harkita.

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (Gummerus 2016)

Yashar Kemalin kirjat olivat minulle ja varmasti monelle muullekin aikoinaan vaikuttava lukuelämys. Sen jälkeen turkkilainen kirjallisuus on jäänyt minulta paitsioon, vaikka esimerkiksi Orhan Pamukilta on suomennettu useita kirjoja ja hän on kansainvälisesti arvostettu kirjailija. Elif Shafakin teos oli ihan hyvä valinta tutustua turkkilaiseen nykykirjallisuuteen.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Istanbuliin ja osmanien valtakunnan kukoistuskauteen. Kaupunki on monien kulttuurien ja uskontojen tyyssija. Siellä elävät arabit, kurdit, tataarit, albanialaiset, kreikkalaiset, muslimit, kristityt, juutalaiset ja monet muut. Jos eivät sulassa sovussa, niin: ”…kaikki kulkivat omia polkujaan samalla kun heidän varjonsa kohtasivat ja kiertyivät solmulle. Jokaisella on oma paikkansa. Niin kauan kuin kaikki tietävät rajansa, elämme sovussa.” Mustalaiset eivät tämän harmoniaan kuuluneet. Jokaisella yhteiskunnalla pitää ilmeisesti olla ihmisryhmä, jota kaikki voivat halveksia. Olipa tämä yhteiskunta kuinka monimuotoinen tahansa.

Kirjan päähenkilönä on köyhä Jahan, elefantin hoitaja, joka saapuu Istanbuliin 12-vuotiaana. Hänen elämäänsä seurataan aina hamaan vanhuuteen asti. Hän elää sulttaanin hovissa eläinten kesyttäjien parissa, kolmen sulttaanin valtakaudella. Jahanin pelastajaksi tuli hovin arkkitehti Sinan, joka pestasi nuorukaisen oppipojakseen. Koca Mimar Sinan Ağa (n. 1490 – 17. heinäkuuta 1588) on todellinen historiallinen henkilö, arvostettu arkkitehti, joka vaikutti osmanien valtakunnassa Suleiman Suuren, Selim II:n ja Murat III:n hallituskausilla. Sinanin päätöitä olivat Selimiyen moskeija Edirnessä ja Suleimanin moskeija Istanbulissa sekä Mehmed Paša Sokolovićin silta. Näitten moskeijoiden rakentamista seurataan kirjassa. Valtakunta oli tuolloin varakas ja Sinan rakensi elinaikanaan 81 suurta moskeijaa, 55  koulua, 32 palatsia, 22 kylpylää ja 323 muuta rakennusta. (Lähde: Wikipedia)

Istanbulin monenkirjavuus ja sen aikainen elämä on elävästi kuvattu. Tekstistä välittyvät hajut, maut ja ihmiselon loisto ja kurjuus. Kerronta on runsasta, kuten tuollaisen elämän kuvaukseen hyvin sopii. Kirjailija pitää kuitenkin juonen langat kynässään eikä vie lukijaa liiaksi harhapoluille. Sokkeloiseen Istanbuliin ja väenpaljouteen voisi helposti eksyä, mutta näin ei kuitenkaan käy. Arkkitehtuuri ja rakentaminen pitävät kirjan kerronnan kiinni todellisuudessa. Pieniä muistutuksia löytyy myös sen aikaiseen luokkayhteiskuntaan; orjuuteen, köyhyyteen ja naisten asemaan.

Sinan on kirjan mielenkiintoisin henkilö. Hänelle arkkitehtuuri on koko elämä. Kuitenkin hänestä löytyy ymmärrystä myös muuta elämää kohtaan, hän on viisas ja myötätuntoinen. Hän osaa luovia hovin juonittelun keskellä, onhan hän palvellut kolmea sulttaania ja kuolee lopulta vanhuuteen. Se on saavutus, jos mikä. Harvat hovin jäsenet selvisivät hengissä edes yhden sulttaanin valtakaudesta. Sinanin persoona on avain koko kirjan ajatusmaailmaan. Hän toimii seesteisenä vastapainona juonitteluille ja julmuuksille, pelolle ja ahneudelle.

Faktan ja fiktion sekoitus toimii tässä kirjassa hyvin. Tapahtumat voisivat olla totta ja ainakin rakennetut moskeijat sitä ovat. Ildefonso Falconesin 1300-luvun Barcelonaan sijoittuvassa kirjassa Meren katedraali rakennettiin kirkkoa. En löydä paljoakaan eroa näissä yhteiskunnissa enkä arkkitehtien ja rakentajien halussa luoda jotain ainutlaatuista, jumalilleen parasta.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (Otava 2016)

Kirja on Sadie Jonesin esikoisteos ja julkaistu jo vuonna 2008. Suomennoksen se sai vasta tänä vuonna. Aiemmin kirjailijalta suomennettu teos ”Ehkä rakkaus on totta” (2015) sai hyvät arvostelut. Lontoolainen Sadie Jones on aiemmin toiminut tv-käsikirjoittajana ja uskon tuon työn näkyvän myös kirjassa, joka on taitavasti rakennettu ja pitää lukijan otteessaan.

 

Eletään vuotta 1957. Pörssimeklarin yhdeksäntoistavuotias poika Lewis on juuri vapautunut vankilasta, jossa hän on ollut kaksi vuotta. Hän palaa lapsuudenkotiinsa Lontoon lähellä sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jossa mikään ei muuttunut. Yläluokka, johon hänkin kuuluu, elää tuttua elämäänsä. Naiset ovat kotirouvina, palvelusväki hoitaa talouden ja sunnuntaisin nämä etuoikeutetut kokoontuvat kirkkoon ja sen jälkeen perinteisille lounasvierailuille. Pelataan tennistä, siemaillaan sherryä, järjestetään puutarhajuhlia, joissa tietysti sama herrasväki kokoontuu. Pieni piiri pyörii omahyväisesti oman napansa ympärillä.

Alun prologin jälkeen palataan ajassa taaksepäin vuoteen 1945. Miehet palaavat sodasta ja perheet ovat jälleen yhdessä. Pieni Lewis kokee isänsä vieraana, onhan tämä ollut vuosia pois pojan elämästä. Lienee hyvin tyypillistä sodan jälkeisessä ajassa. Lukija saa jo jotain viitteitä tulevasta, sillä pojan äidin nimi ja prologissa mainitun isän vaimon nimi eivät ole sama. Lukijaa kuljetetaan läpi pojan kasvuvuosien aina vuoteen 1955, jolloin Lewis sai kahden ja puolen vuoden vankeustuomion. 

Kirjan loppupuolella palataan vuoteen 1957, kun Lewis palaa kotiinsa vakaasti päättäneenä olla hyvä poika ja sopeutua jälleen elämään yhteisössä, jossa on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Kirjailija kuvaa tarkkanäköisesti yläluokkaisen elämän tyhjyyttä ja turhanpäiväisyyttä. Yhteisön normeja kunnioitetaan ja oman elämän kulisseja pidetään yllä viimeiseen asti. Yläluokalta ei tule myötätuntoa, jos näitä sääntöjä rikotaan. Se hylkää jäsenensä. Mikä johtaa siihen, että perheet hylkäävät mieluummin omat jäsenensä, jotta voisivat edelleen olla seurapiirien suosiossa. Asioista ei puhuta, vaikeita asioita ei käsitellä, ei perheissä eikä muuallakaan. Kaikki on näytelmää, jossa roolit ovat jaettu ja vuorosanat valmiiksi kirjoitettu. 

Tarinan jännite kestää kirjan loppuun asti. Kieli on helppolukuista, mutta viihdekirjaksi tätä ei voi sanoa luettavuuden helppoudesta huolimatta. Hieno lukukokemus tämä sen sijaan oli. Kirjaa lukiessani mieleeni nousi amerikkalaisen Richard Yates’ n romaani Revolutionary Road, joka kertoo pikkukaupunkilaisesta keskiluokkaisesta elämästä 1950-luvun Amerikassa. Jotain samankaltaista näissä romaaneissa on; tunnelma, aikakausi ja ihmiset rooliensa vankina.