Conn Iggulden: Ruusujen sota (3. osa). Veren perintö (Otava 2016)

Brittiläinen Iggulden on erikoistunut moniosaisten historiallisten kirjojen kirjoittamiseen. Kaksi aiempaa kirjasarjaa olivat 5-osaisia. Keisari-sarja kertoi Julius Caesarista ja Valloittaja perehtyi Tšingis-kaanin ja Ögödei-kaanin sielunmaisemiin. Tämä romaanisarja jatkunee sekin vielä parin osan verran.

 

Lancasterin ja Yorkin suvut taistelivat Englannin kruunusta vuosina 1455—1485. Molempien sukujen vaakunoissa oli ruusu ja siitä tämä valtataistelu ja sotiminen sai nimensä. Valta ja raha olivat makeita tuolloinkin ja niiden saavuttamiseksi tapatettiin surutta ihmisiä, kuten on tehty kautta historian.

Kerronnan ongelmaksi muodostuu henkilöiden runsaus. Veljiä, serkkuja, enoja, setiä riittää molemmissa suvuissa ja joskus on vaikeuksia suunnistaa näissä sukulaissuhteiden verkostoissa. Venäläisiä kertojia moititaan henkilöiden runsaudesta, mutta kyllä sitä muuallakin osataan. Kirjan alussa on kuusi sivua sukupuita niille, jotka haluavat perehtyä kunnolla Englannin kuninkaallisten sukuhistoriaan. Toisaalta henkilöiden raju karsiminen olisi vienyt uskottavuutta historiallisilta tapahtumilta, joten runsaus on vain lukijan kestettävä. Saahan siinä tehdä hyödyllisiä muistiharjoituksia, mikä ei ole lainkaan huono asia. Helpommalla pääsee, jos odottaa, että kaikki osat ovat julkaistu ja lukee ne sitten perätysten. Vuodessa ehtii moni setä unohtua.

Historiallista kirjaa lukiessa miettii useasti, onko tämä todella tapahtunut vai kirjailijan sepitettä. Iggulden päästää lukijan tästä pulasta kirjan lopussa. Siellä on kirjailijan kootut selitykset, jotka ainakin minulle tulivat tarpeeseen. En ole perehtynyt kyseiseen sotaan enkä englantilaisten kuninkaiden pimeään historiaan.

Igguldenin kirjat ovat viihdettä, mutta hyvää sellaista. Historiallisissa tosiasioissa hän pysyy kiitettävän hyvin. Keisari- ja Valloittaja-sarjat olivat taitavasti rakennettuja ja henkilöt uskottavia. Ruusujen sota on tapahtunut aikana, jolloin historiaa jo kirjattiin ylös ja se näkyy tässä kirjasarjassa. Enemmän tosiasioita, vähemmän kuviteltua.

Näissä Igguldenin kirjoissa on vielä yksi vallan mainio piirre: hän keskittyy olennaiseen eli valtaan, rahaan, sotimiseen ja juonitteluihin. Siihen, minkä osaa hyvin kertoa. Näihin kirjoihin ei ole väkisin ympätty seksiä ja imeliä rakkaustarinoita, joita lukiessa yleensä joudun myötähäpeän ja hillittömän huvittuneisuuden valtaan. Se on helpotus, jos mikä.

Näkövammaisten Celia-kirjasto ja tekijänoikeudet

Celia-kirjaston toiminnassa on yksi piirre, joka on todella mielenkiintoinen. Kirjailijalta ei kysytä lupaa äänikirjan tekemiseen, hänelle ei edes ilmoiteta asiasta. Hänen kanssaan ei solmita kustannussopimusta, hän ei saa mitään korvausta kirjansa tekemisestä äänikirjaksi eikä hän voi edes kieltää kirjansa käyttöä Celian äänikirjana. Häntä ei ole olemassakaan ja tämä toiminta on ihan laillista. Tässä tapauksessa kirjailijalla ei ole mitään tekijänoikeuksia omaan tuotantoonsa. Oppikirjat eivät tähän laillistettuun tekijänoikeuksien polkemiseen ja ryöstöön kuulu.

Celia-kirjaston toiminta on turvattu lailla ja sen kokoelmassa on neljäkymmentä tuhatta äänikirjaa. Uuden äänikirjan saaminen kokoelmaan on helppoa. Celian asiakas ilmoittaa kirjastolle haluavansa tietyn kirjan kuunneltavakseen ja Celia tekee sen kirjan. He ovat ulkoistaneet äänikirjatuotannon ja ostavat palvelun alan ammattilaisilta, joilla on studiot, lukijat ja muut äänikirjan tekemiseen tarvittavat laitteet.

Mielenkiintoista on myös näkövammaisten kirjaston asiakkaaksi pääseminen. Ennen siihen tarvittiin terveydenhoitajan tai lääkärin todistus vamman laadusta ja tällaisen yhteiskunnan kustantaman palvelun tarpeellisuudesta kyseisen henkilön osalta. Tämä pätee vielä niiden henkilöiden osalta, jotka tarvitsevat äänikirjan kuunteluun soittimen ja jonka siis Celia kustantaa. Mutta on toisenlaisiakin asiakkaita. 

Nykyään kuka tahansa voi marssia yleiseen kirjastoon ja kertoa haluavansa Celian asiakkaaksi. Syyksi riittää pelkkä henkilön oma ilmoitus jostain lukemista vaikeuttavasta asiasta. Sen ei tarvitse olla näkövamma. Se voi olla vaikka keskittymiskyvyn puute tai käsien voimattomuus. Celia- kirjaston sivulla lukee: ”Celian kirjoja voivat käyttää kaikki, joille tavallisen painetun kirjan lukeminen on vaikeaa”. Asiaa ei tarvitse todistaa. Kirjaston virkailija liittää henkilön Celian asiakkaaksi ja hän saa käyttöönsä ohjelmistot, joilla voi kuunnella äänikirjoja vaikka kännykästä autoa ajaessa. Tämä kaikki on tietysti maksutonta. Näkövammaisten kirjasto on markkinoinut tätä mahdollisuutta aggressiivisesti parin viime vuoden ajan ihan sen takia, että heidän perinteinen asiakaskuntansa on vähentynyt huolestuttavasti.

Mitä kirjailija tästä kaikesta sitten hyötyy? Hän saa yhdestä lainasta 0,33 € (2015) korvauksen, siis 33 senttiä. Ei mitään muuta. Netissä yksi kirjan latauskerta on laina. Yleisillä kirjastoilla on myös mahdollisuus tilata Celiasta fyysinen äänikirjakokoelma omiin tiloihinsa lainattaviksi. Näin on toiminut esimerkiksi Oulun kaupunginkirjasto. Näistä tavallisesta kirjastosta lainatuista äänikirjoista kirjailija ei hyödy mitään. Hän saa kustakin äänikirjasta vain yhden 33 sentin korvauksen, joka tulee siitä että Celia lainaa äänikirjan kirjastolle. Vaikka niitä lainattaisiin kymmeniä kertoja yleisestä kirjastosta, niin lainausmäärät eivät näy kirjailijan kukkarossa. Kätevää toden totta.

Yksi kolme sataa sivuinen printattu kirja on äänikirjana kestoltaan noin 10 tuntia. Kirjan lukija (joka on ammattilainen) saa työstään tietysti korvauksen. Oletetaan hänen palkakseen vaikka 700 euroa/kirja. Jotta kirjailija saisi tuon saman palkkion, hänen kirjaansa tulisi lainata 2121 kertaa. Aika mahdoton juttu. Lisäksi työstään saavat palkkion studion muut työntekijät: äänittäjät ym.. Kaikki saavat työstään palkkion paitsi kirjailija, jonka työhön koko toiminta perustuu.

Kysynkin teiltä kirjailijat, oletteko niin pirun rikkaita, että teillä on varaa tällaiseen työnne laillistettuun ryöstöön ja hyväksikäyttöön? Celia-kirjaston henkilökunta ei tee ilmaista työtä. Sitä eivät tee myöskään äänitysstudioitten omistajat, teknikot, ammattilukijat eivät ketkään muutkaan, jotka ovat tässä bisneksessä mukana. Niin että, miten on?

Ai niin, meinasi unohtua. Kirjailija saa kappaleen omasta kirjastaan luetusta äänikirjasta. Tosin sitä pitää pyytää erikseen. Automaattisesti tätä tekijänkappaletta ei kirjailijalle lähetetä.