Stoor on syntynyt Enontekiöllä ja kirja on koetun elämän makuinen
kertomus pienen pojan kasvusta Lapin perukoilla; ”Äiti oli kesällä viety
Muurolan mielisairaalaan. Piirit olivat taas alkaneet pienentyä.” Isä teki
hanttihommia ja joi silloin kun töitä ei ollut. Pieni poika, Tarmo kasvoi
mielikuvituskaverinsa kanssa. Hänen nimensä oli yksinkertaisesti Kaveri. Ylisuojelevainen
äiti ei päästänyt poikaa pihapiirin ulkopuolelle. Ennen kouluikää pojalla oli
vain yksi ystävä, tuo mielikuvituskaveri ja pelot, joita oli monta.
Äiti oli pikkutyttönä raiskattu. Kaikki tiesivät tekijän. Kylän
uskovaiset vierittävät kuitenkin syyn pienen tytön viaksi. Tyttöön oli mennyt
saatana ja hän oli vietellyt miehen tähän syntiin. Nämä herran enkelit vaativat
tytöltä julkista anteeksipyyntöä. Äidin tarinaa viedään eteenpäin erillisissä
kappaleissa läpi kirjan. Tämä tunkkainen, vääristynyt uskovaisuus on yksi kirjan
teemoista vaikka pitäisi kai puhua suoraan uskonnon varjolla harjoitettavasta
pahuudesta.
Koti täyttyy ryyppyporukoista ja ne juhlat kestävät kauan.
Äiti heijaa nuorimmaistaan ja piirit pienenevät. Siinä tilanteessa, varsinkin
kun lapsuuden kokemukset tulevat uniin, voi mielisairaalaan joutuminen olla
pelastus. Mielikuvituskaveri auttaa Tarmoa ja hänestä kasvaa sisukas vintiö,
joka ei helpolla anna periksi.
Stoor kuvaa hyvin pohjoisen elämän kovuutta vaikka se siellä
eläneelle oli arkipäivää, joka ei ollut sen kummempaa kuin elämä yleensä. Tarmo
pääsee hillasoille ansiota keräämään kuten aikamiehet. Hyvin hän siinä onnistuu
ja on ylpeä saavutuksistaan, joilla päihittää raavaat miehet. Isän lupaamaa
polkupyörää tai mopoa hän ei isän lupauksista huolimatta saa. Ne rahat menevät
viinaan. Kirjan kuvaama maailma oli totta vielä 1970-luvulla. Suuri on ero eteläisen
Lapin läänin ja pohjoisen välillä tuolloin, liekö vieläkin? Ajankuvauksena
tämä kirja oli herättelevä.
Näistä aineksista kirjoitettu kirja voisi hyvin olla liian
ahdistava, kirja jossa on likaa köyhyyttä, viinaa, hulluutta ja pahuutta. Näin
ei kuitenkaan ole. Stoor löytää myös, jos nyt ei lempeyttä ja hyvyyttä, niin
joka tapauksessa ymmärrystä tälle kauheudelle. Ja arkipäivän realismia. Kerronta
on toteavaa, ei syyttelevää ja Kaveri tuo lohtua lukijallekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti