Tämä kirja kuuluu sarjaan, ei suinkaan kauniit ja rohkeat vaan irvokkaat ja ahneet. Kirjoittaja Alan Friedman on yhdysvaltalainen lehtimies, joka on tuntenut Silvio Berlusconin vuosikymmeniä ja omien sanojensa mukaan myös arvostellut häntä kitkerästi. Tässä kirjassa siitä arvostelusta ei ole mitään jäljellä.
Kirja alkaa zoomauksella Moskovaan ja Kremliin, missä
Vladimir Putin antoi haastattelun Friedmanille. Aiheena oli tietysti Putinin ja
Berlusconin luja ystävyys. Tätä ystävyyttä korostetaan kirjassa kuten myös
Berlusconin ja Yhdysvaltojen entisen presidentti George Bushin suhdetta. Nämä
maailman suurvaltojen johtajat ovat Berlusconin erittäin läheisiä ja
rakastettuja sydänystäviä. Kirjoittaja luo sinnikkäästi kuvaa upporikkaan mediamogulin
suuresta roolista maailman kriisien ratkaisijana. Berlusconi oli myös Muammar
Gaddafin suuri ymmärtäjä ja ystävä. Kiinan johtomiehiä tähän kirjaan ei saatu
mukaan, mikä varmasti on harmittanut sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta.
Mutta onhan tuossa jo kahden suurvallan johtomiehet mediamogulin egoa
pönkittämässä.
Berlusconia vastaan on nostettu Italiassa kymmeniä
oikeusjuttuja. Syytökset ovat tietysti tekaistuja ja niitä ovat tehtailleet
kommunistituomarit. Pelkkää kateutta ja poliittista ajojahtia. Berlusconi
onnistui saamaan läpi lakiesityksen, jolla hän ja muutamat muut saivat syytesuojan
muutamaksi vuodeksi. Siinä ajassa ehti taas oikeusjuttuja vanheta. Tokihan
miehellä on oikeus puolustautua ja suojella rahojaan, läheisiään ja liikekumppaneitaan.
Lakimiesarmeija teki parhaansa ja Berlusconilla oli rahaa palkata huippujuristit.
Italian oikeusjärjestelmä on myös mutkikas ja turvaa kaikenmaailman
berlusconeille valitusprosessin, jota hyväksikäyttämällä voi pitkittää juttuja
jopa parikymmentä vuotta. Kyllä siinä ajassa tuoreinkin maito happanee.
Oma tarinansa oli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn huonot
välit Berlusconin kanssa. Miehet inhosivat toisiaan. Se on kummallista, koska
molemmat rakastivat valtaa, rahaa ja nuoria naisia. Luulisi tällaisten
sielunveljien olleen parhaita ystäviä, mutta ei. Ehkäpä se oli molemmin
puolinen pelko siitä, että toinen on sittenkin komeampi kuin itse on. Hehän
halusivat olla hurmureita, komeita tosimiehiä, jotka pelastaisivat Euroopan ja
koko maailman. Heidän egonsa olivat universumin kokoiset, vaikka sisältivät vain ilmaa, jota ostetut lakeijat läähättivät taukoamatta noihin paisuviin
kupliin.
Taas kerran ihmettelin, että maailma on kuitenkin toiminnassa
ja ihmiset suurelta osin hengissä näitten pellejen toiminnasta huolimatta. Epäilen,
että sieltä prameitten palatsien ullakoilta löytyvät Dorian Grayn kaltaiset
muotokuvat, jotka toivon mukaan tulevat historiankirjoittajat tuovat esiin. Silloin
historia voidaan kirjoittaa uudelleen ja nämä plastiikkakirurgien tuotteet näytetään
sellaisina kuin he todellisuudessa olivat.