sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Alan Friedman: Berlusconi: Tarina miehestä, joka tuli, näki ja voitti Italian (Art House 2016)


Tämä kirja kuuluu sarjaan, ei suinkaan kauniit ja rohkeat vaan irvokkaat ja ahneet. Kirjoittaja Alan Friedman on yhdysvaltalainen lehtimies, joka on tuntenut Silvio Berlusconin vuosikymmeniä ja omien sanojensa mukaan myös arvostellut häntä kitkerästi. Tässä kirjassa siitä arvostelusta ei ole mitään jäljellä.
 
Kirja alkaa zoomauksella Moskovaan ja Kremliin, missä Vladimir Putin antoi haastattelun Friedmanille. Aiheena oli tietysti Putinin ja Berlusconin luja ystävyys. Tätä ystävyyttä korostetaan kirjassa kuten myös Berlusconin ja Yhdysvaltojen entisen presidentti George Bushin suhdetta. Nämä maailman suurvaltojen johtajat ovat Berlusconin erittäin läheisiä ja rakastettuja sydänystäviä. Kirjoittaja luo sinnikkäästi kuvaa upporikkaan mediamogulin suuresta roolista maailman kriisien ratkaisijana. Berlusconi oli myös Muammar Gaddafin suuri ymmärtäjä ja ystävä. Kiinan johtomiehiä tähän kirjaan ei saatu mukaan, mikä varmasti on harmittanut sekä kirjoittajaa että kirjan kohdetta. Mutta onhan tuossa jo kahden suurvallan johtomiehet mediamogulin egoa pönkittämässä.

Berlusconia vastaan on nostettu Italiassa kymmeniä oikeusjuttuja. Syytökset ovat tietysti tekaistuja ja niitä ovat tehtailleet kommunistituomarit. Pelkkää kateutta ja poliittista ajojahtia. Berlusconi onnistui saamaan läpi lakiesityksen, jolla hän ja muutamat muut saivat syytesuojan muutamaksi vuodeksi. Siinä ajassa ehti taas oikeusjuttuja vanheta. Tokihan miehellä on oikeus puolustautua ja suojella rahojaan, läheisiään ja liikekumppaneitaan. Lakimiesarmeija teki parhaansa ja Berlusconilla oli rahaa palkata huippujuristit. Italian oikeusjärjestelmä on myös mutkikas ja turvaa kaikenmaailman berlusconeille valitusprosessin, jota hyväksikäyttämällä voi pitkittää juttuja jopa parikymmentä vuotta. Kyllä siinä ajassa tuoreinkin maito happanee.

Oma tarinansa oli Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn huonot välit Berlusconin kanssa. Miehet inhosivat toisiaan. Se on kummallista, koska molemmat rakastivat valtaa, rahaa ja nuoria naisia. Luulisi tällaisten sielunveljien olleen parhaita ystäviä, mutta ei. Ehkäpä se oli molemmin puolinen pelko siitä, että toinen on sittenkin komeampi kuin itse on. Hehän halusivat olla hurmureita, komeita tosimiehiä, jotka pelastaisivat Euroopan ja koko maailman. Heidän egonsa olivat universumin kokoiset, vaikka sisältivät vain ilmaa, jota ostetut lakeijat läähättivät taukoamatta noihin paisuviin kupliin.

Taas kerran ihmettelin, että maailma on kuitenkin toiminnassa ja ihmiset suurelta osin hengissä näitten pellejen toiminnasta huolimatta. Epäilen, että sieltä prameitten palatsien ullakoilta löytyvät Dorian Grayn kaltaiset muotokuvat, jotka toivon mukaan tulevat historiankirjoittajat tuovat esiin. Silloin historia voidaan kirjoittaa uudelleen ja nämä plastiikkakirurgien tuotteet näytetään sellaisina kuin he todellisuudessa olivat.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Jarmo Stoor: Sieluhäkki (Into 2013)



Stoor on syntynyt Enontekiöllä ja kirja on koetun elämän makuinen kertomus pienen pojan kasvusta Lapin perukoilla; ”Äiti oli kesällä viety Muurolan mielisairaalaan. Piirit olivat taas alkaneet pienentyä.” Isä teki hanttihommia ja joi silloin kun töitä ei ollut. Pieni poika, Tarmo kasvoi mielikuvituskaverinsa kanssa. Hänen nimensä oli yksinkertaisesti Kaveri. Ylisuojelevainen äiti ei päästänyt poikaa pihapiirin ulkopuolelle. Ennen kouluikää pojalla oli vain yksi ystävä, tuo mielikuvituskaveri ja pelot, joita oli monta.


Äiti oli pikkutyttönä raiskattu. Kaikki tiesivät tekijän. Kylän uskovaiset vierittävät kuitenkin syyn pienen tytön viaksi. Tyttöön oli mennyt saatana ja hän oli vietellyt miehen tähän syntiin. Nämä herran enkelit vaativat tytöltä julkista anteeksipyyntöä. Äidin tarinaa viedään eteenpäin erillisissä kappaleissa läpi kirjan. Tämä tunkkainen, vääristynyt uskovaisuus on yksi kirjan teemoista vaikka pitäisi kai puhua suoraan uskonnon varjolla harjoitettavasta pahuudesta.


Koti täyttyy ryyppyporukoista ja ne juhlat kestävät kauan. Äiti heijaa nuorimmaistaan ja piirit pienenevät. Siinä tilanteessa, varsinkin kun lapsuuden kokemukset tulevat uniin, voi mielisairaalaan joutuminen olla pelastus. Mielikuvituskaveri auttaa Tarmoa ja hänestä kasvaa sisukas vintiö, joka ei helpolla anna periksi.


Stoor kuvaa hyvin pohjoisen elämän kovuutta vaikka se siellä eläneelle oli arkipäivää, joka ei ollut sen kummempaa kuin elämä yleensä. Tarmo pääsee hillasoille ansiota keräämään kuten aikamiehet. Hyvin hän siinä onnistuu ja on ylpeä saavutuksistaan, joilla päihittää raavaat miehet. Isän lupaamaa polkupyörää tai mopoa hän ei isän lupauksista huolimatta saa. Ne rahat menevät viinaan. Kirjan kuvaama maailma oli totta vielä 1970-luvulla. Suuri on ero eteläisen Lapin läänin ja pohjoisen välillä tuolloin, liekö vieläkin? Ajankuvauksena tämä kirja oli herättelevä. 


Näistä aineksista kirjoitettu kirja voisi hyvin olla liian ahdistava, kirja jossa on likaa köyhyyttä, viinaa, hulluutta ja pahuutta. Näin ei kuitenkaan ole. Stoor löytää myös, jos nyt ei lempeyttä ja hyvyyttä, niin joka tapauksessa ymmärrystä tälle kauheudelle. Ja arkipäivän realismia. Kerronta on toteavaa, ei syyttelevää ja Kaveri tuo lohtua lukijallekin.