Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet (Gummerus 1951)

Alkuteos The Naked and the Dead ilmestyi muutama vuosi Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vuonna 1948 ja se oli Norman Mailerin esikoisteos. Harva kirjailija pystyy esikoisestaan luomaan tällaisen mestariteoksen. Kirja sai ilmestyessään laajasti huomiota osakseen; sitä inhottiin ja sitä ihailtiin. Kirjailija palveli USA: n armeijassa Tyynellämerellä vuosina 1944 — 1946 ja hänen omat sotakokemuksensa ovat olleet vaikuttamassa kirjan syntyyn. Teosta pidetään oikeutetusti yhtenä Toisen maailmansodan vaikuttavimmista kuvauksista.

Tapahtumat sijoittuvat Tyynen valtameren saarelle, joka on japanilaisten hallussa. USA:n joukot tekevät saarelle maihinnousun. Siitä alkaa tarina tuolla trooppisella saarella, jota halkoo vuoristo ja rannalta alkava läpitunkematon viidakko. Keskiössä on pieni tiedustelujoukkue, joka kylläkin joutuu tietöihin eikä tiedustelutoimiin. Varsinaisia taisteluja tässä kirjassa ei kuvata; kerrotaan vain kahdesta pienestä kahakasta, joilla ei saarta vallattu eikä sankaritekoja tehty. Eikä niitä sankaritekoja tässä kirjassa ole lainkaan.

Tiedustelujoukkueen sotamiehet, korpraalit, kersantti, luutnantti sekä joukkoja komentava kenraali kuvataan yksilöinä, joiden henkilökuvaa kirjailija syventää takaumissa, joissa kerrotaan näiden henkilöiden menneisyydestä, haaveista ja todellisuudesta. Siinä on kuvattuna koko amerikkalaisen yhteiskunnan kirjo ja luokkayhteiskunnan eri tasot. Juutalaisia tässä tiedustelujoukkueessa on kaksi sotamiestä ja he ovat kaikkien halveksimia. He ovat taakka, jota muun joukkueen on odotettava, jaksamattomia, heikkokuntoisia pelkureita muitten miesten mielestä. Toinen heistä kuolee ja toisen ainoaksi ystäväksi jää lukutaidoton sotamies. Liekö tällä kuvaukselle  kirjailija on halunnut tuoda esiin Euroopan tapahtumat Toisen maailmansodan aikana?

Mailer kohtelee samalla tarkkuudelle sekä sotamiehiä että päällystöä, riisuu heidät alastomiksi ja näyttää heidän raadollisuutensa, pelkonsa ja kunnianhimonsa. Alistaminen ja nöyryyttäminen kuuluvat asiaan armeijassa ja sen oman valta-aseman puolustaminen vaikka asetoverin hengen kustannuksella. Mihinkään ei voi luottaa, ei edes tiedusteluraportteihin. Lopulta jäävät jäljelle vain ne, joilla ei ole alapuolellaan muuta kuin hiekka ja viidakon märkä maa.

Tiedustelujoukkue lähetetään vihollisen selustaan. Heidät lasketaan maihin pieneen poukamaan ja siitä alkaa erilainen sota, sota jota käydään joukkueen käskyvallasta. Omia voidaan tapattaa, jos muu ei auta ja niin myös tehdään. Tiedustelujoukkueen kersantti vie pahasti huvennutta joukkuetta jääräpäisesti yli saarta halkovan vuoriston. Miehet ovat nääntyneitä, yksi putoaa rotkoon, mutta kersantti on päättänyt ylittää tuon vuoren, millään muulla ei ole väliä.

He eivät koskaan pääse vuoren huipulle. Heitä ei ajanut pakosalle japanilaiset vaan ampiaisparvi, joka hyökkäsi joukkueen kimppuun ja sai sen pakokauhun valtaan. Ampiaiset voittivat tuon sotahullun kersantin, joka oli valmis tapattamaan omat miehensä täyttääkseen annetun tehtävän pakkomielteisen kunnianhimonsa takia. Saari kyllä vallattiin. Sekin tosin sattuman takia. Sellaista on sota.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe — tie Caprin huvilalle (WSOY 2010)

Ruotsalainen lääkäri Axel Munthe tuli kuuluisaksi kirjallaan Huvila meren rannalla. Kirja on omaelämäkerrallinen, vaikkakaan ei totuudessa pysyvä kuvaus kirjailijan elämästä ja elämänfilosofiasta. Munthe näyttäytyy kirjassa köyhyyttä ihannoivana hyväntekijänä, eläinten oikeuksien puolustajana, poikamiehenä ja kerrassaan vaatimattomana ihmisenä.

Tämä kirja antaa Munthesta toisenlaisen kuvan, joka ei ole kovinkaan siloinen. Munthe opiskeli lääkäriksi Pariisissa ja tuhlasi isänperintönsä. Hän perusti praktiikan hienostoalueelle hyvään osoitteeseen ja pääsi piireihin. Rikkailla oli varaa maksaa korkeita palkkioita, joten heitä kannatti pyydystää asiakkaiksi. Samoin hän toimi Roomassa. Köyhiä taiteilijoita ja muita vähäosaisia hän hoiti ilmaiseksi, mikä on hänen kunniakseen sanottava.

Ensimmäisen kerran Munthe avioitui Pariisissa, mutta liitto päätyi eroon. Toinen avioliitto ei onnistunut sen paremmin vaikka tästä liitosta syntyi kaksi poikaa. Heihin ei Munthe pitänyt mitään yhteyttä ennen kuin lapsista oli kasvanut melkein aikuisia miehiä. Puolisot saivat olla rauhassa sekä avioliiton aikana että sen jälkeen. He eivät päässeet matkoille eikä mitään yhteisiä rientoja ollut. Jangfeldtin mukaan Munthe ei arvostanut naisia saati rakastanut heitä. Kirjasta välittyi kuva miehestä, joka rakasti vain kahta asiaa: itseään ja koiriaan. Lintuja hän suojeli metsästykseltä ja osti jopa Caprilta yhden kukkulan estääkseen lintujen pyynnin.

Häkellyttävää oli myös lukea Munthen suhtautumisesta rahaan ja valtaan. Munthe ihaili Franciscus Assisilaista, tuota köyhyyden ilosanomaa julistavaa rikkaan perheen poikaa ja eläinten ystävää. Omassa elämässään Munthe ei sietänyt varattomuutta ja sitä hän jaksoi valittaa kirjeissään Ruotsin ja Norjan yhteiselle Pariisin lähettiläälle Georg Sibbernille. Ja Sibbert lähetti rahaa hänelle paluupostissa eikä vain kertaa vaan useasti ja säännöllisesti. Rahan pyytäminen ei näyttänyt tätä köyhyyden ihannoijaa hävettävän lainkaan. Onnekseen hän kuoli rikkaana miehenä. Päästyään Ruotsin hovin suosioon ja kuningattaren lääkäriksi, rahahanat aukesivat. Hän omisti useita huviloita ja maata Caprilla ja pankkitililläkin oli muutama miljoona pahan päivän varalle. Valtaapitävät ja varakkaat eivät häntä kiinnosta, Munthe antoi ymmärtää, mutta heidän seurassaan hän elämänsä vietti.

Munthen kirjailijauran vaiheiden esittely kirjassa oli kattava. Huvila meren rannalla ei ollut hänen ensimmäinen kirjansa vaikkakin kuuluisin. Munthe käytti samaa kaavaa kaikkien kirjojensa kanssa: hän tarjosi niitä kustantajille vähättelevin saatesanoin tyyliin; eihän tämä nyt kummoinen ole, mutta se ja se (kuuluisa) ystävä oli vaatinut kirjan julkaisemista. Tutuilleen hän kertoi, että kustantaja oli ehdottomasti halunnut julkaista kirjan, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Huvilaa meren rannalla hän suorastaan tyrkytti kustantajalle, kun päätöstä ei syntynyt heti. Munthe myös vaati painosten kappalemäärien vähentämistä, että olisi nopeammin voitu ottaa uusintapainoksia. Onhan se komeampaa, kun kirjassa lukee 20. painos sen sijaan että siinä lukisi 5. painos.

Munthe loi kirjassaan Huvila meren rannalla myytin itsestään. Tunteeton narsisti kirjoitti kirjan, jota ihmiset kyynel silmässä lukevat. Se vaatii taitoa, joten kaikki kunnia siitä hänelle. Munthen itse rakentaman myytin Jungfeldt rikkoo kyllä armotta tässä kirjassa.

Paul Auster: Sunset Park (Tammi 2010)

New Yorkin Brooklynissa asuva Paul Auster on lempikirjailijoitani ja olin aika hämmästynyt, että tämä kirja on jäänyt minulta huomaamatta ja lukematta. Onneksi kirjat eivät ole sesonkituotteita, jotka katoavat muutaman kuukauden jälkeen vanhanaikaisina menneen kauden tuotteina, vaan ne löytyvät, jos eivät kirjakaupan hyllyltä niin ainakin kirjastoista. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan ja Brooklynin Sunset Parkiin. Päähenkilönä on Miles, nuori mies, joka keskeyttää opintonsa ja katoaa läheisiltään. Hän kiertää paikkakunnalta toiselle kunnes päätyy Kaliforniaan, josta kirjan tapahtumat alkavat. Miles siivoaa työkseen ulosmitattuja taloja. Hänen vanhempansa ovat kulttuuri- ja taideihmisiä, varakkaita ja sivistyneitä. Siivoamisen lomassa Miles kuvaa talojen hylättyjä esineitä, vieraitten ihmisten yksityistä elämää, jota esineet edustavat. Työtoverit varastavat surutta näitä tavaroita, mutta Miles ei siihen pysty eikä edes halua.

Tarina on ällistyttävän samanlainen kuin Sadie Jonesin kirjassa Kotiinpaluu. Molemmissa on syyllisyyttä kantava nuori mies, oli tuo syyllisyys sitten totta tai ei, he ovat molemmat traumojensa vankeina.  He palaavat vuosien jälkeen kotiin. Vanhempien yhteiskunnallinen status on samanlainen. Molemmat myös janoavat oikeudenmukaisuutta, mutta turvautuvat lopulta väkivaltaan. Ensirakkaudet tulevat molemmilla tähän elämänvaiheeseen. Kaikki on varmasti sattumaa, mutta jos kirjailijat ovat lukeneet toistensa teokset, he ovat varmasti olleet aika hämmästyneitä näistä yhteensattumista.

Auster ottaa kirjassa esille ihmisoikeudet. Hän tekee sen luontevasti kirjan tyylin siitä kärsimättä kuten lahjakas kirjailija vain voi tehdä. Kirjan eräs henkilö työskentelee PEN (Poets, Essayists and Novelists)-järjestössä ja tästä työskentelystä tulee kirjan yhteiskunnallisen kritiikin näyttämö. Auster arvostelee sekä Bushin hallintoa ja erityisesti Patriot Act-lakia, joka on antanut USA:n hallituksille valtuudet valvoa kansalaisten toimia ja koota tietoja esimerkiksi heidän lukutottumuksistaan ja mielipiteistään. PEN käynnisti kansalaisoikeuskampanjan tämän lain takia. Samoin kirjassa otetaan kantaa kiinalaisen kirjallisuuskriitikon ja professorin Liu Xiaobon puolesta. Hän kirjoitti Peruskirja 08 dokumentin, jossa vaadittiin Kiinaan demokratiaa, joka antaa lain suojan ihmisoikeuksille. Dokumentti sai nimensä tšekkiläisen Václav Havelin ja muiden toisinajattelijoiden vetoomuksesta, joka kulki julkaisuvuotensa nimellä Peruskirja 77. Liu Xiaobon joutui kirjoituksen takia vallanpitäjien vainoamaksi ja vankilaan. Niin taitavasti nämä asiat olivat kirjaan upotettu, että tajusin vasta jälkeenpäin, että tämä taisi olla yhteiskuntakriittisintä Austeria, mitä olen lukenut.

Vaivattomuus voisi olla yksi termi, millä tätä kirjaa kuvaisin. Kaikki soljuu luonnollisesti ilman teennäisiä käänteitä tai nostoja. Kieli on selkeää, mitään äkkipysähdyksiä tai ärtymystä ei tule. Tunneskaala on laaja ja tarinaa kerrotaan eri-ikäisten ja eri taustaisten ihmisten kautta. Ilo tätä kirjaa oli lukea.

Richard McGregor: Puolue: Kiinan hallitsijoiden salainen maailma (Otava 2010)

Kirjoittaja toimi Financial Timesin Pekingin toimiston päällikkönä vuosina 2000–2008. Osan aineistosta hän kokosi jo 1990-luvun puolivälissä ollessaan Hongkongissa. Kirjan tuoreimmat tiedot ovat siis liki kymmenen vuoden takaa, mutta tuskinpa noin suuressa maassa on mitään äkkinäistä muutosta tapahtunut tänä aikana. McGregor myös taustoittaa yhteiskunnassa ja taloudessa tapahtuneita muutoksia vuosikymmeniä taaksepäin. 

Kirja on jaettu lukuihin, joissa käsitellään muun muassa Kiinan Kommunistista Puoluetta (KKP), markkinatalouteen siirtymistä, armeijaa ja oikeusjärjestelmää. Shanghai on saanut aivan oman lukunsa ja se olikin kirjan mielenkiintoisempia osia. Korruptiota käsitellään läpi kirjan, koska sitä esiintyy kaikkialla yhteiskunnassa ja kaikilla yhteiskunnan tasoilla tavallisesta virkailijasta aina politbyroon jäseniin asti.

Kiinassa lanseerataan jatkuvasti korruption vastaisia kampanjoita, aika laihoin tuloksin. Tuntuu oudolta, että noin perin pohjin valvotussa yhteiskunnassa ei saada asiaa kuriin vai eikö se ole tarkoituskaan? Korruptiossa liikkuu valtavia summia rahaa ja sillä mahdollistetaan uralla eteneminen, rakennuslupien saanti ja melkein kaikki mitä ihminen elämässään ja urallaan tavoittelee. Mutta edes rysän päältä kiinni joutuneet virkailijat eivät välttämättä joudu vankilaan. Joku toinen korruptoitunut ilmiantojen pelosta suojelee näitä tunareita. Korruptoituneen virkamiehen todennäköisyys joutua vankilaan on 3 sadasta, McGregor kirjoittaa. Johan noin pieni riski kannattaa ottaa. Pidätyksiäkin tapahtuu ja miljoonan dollarin käteiskätköt eivät ole mitenkään poikkeuksellisia.

Rahasta on tullut kiinalaisten hunajaa siinä kuin se on länsimaisille siskoille ja veljille. Osittaiseen markkinatalouteen siirtyminen on viety hämmästyttävän hallitusti läpi. Puolueella on tiukka valvonta jopa pörssiyhtiöissä ja valtaansa se myös käyttää tarvittaessa. Sen silmille ei hypitä eikä sitä ohiteta, kuten shanghailaiset liikemiehet saivat katkerasti todeta. Kiina on vaurastunut lujaa vauhtia. Absoluuttinen köyhyys on vähentynyt ja miljardöörejä alkaa olla maa täynnä. Ero maaseudun asukkaiden ja valtakeskusten väestön välillä on kuitenkin suuri. Mutta rahaa tässä maassa on, paljon rahaa. Sitä on osattu myös käyttää viisaasti. Kun muun maailman talous romahti rahoituskriisissä vuonna 2008, puolue käski pankkien lainaamaan rahaa. Kiina selvisi tästä kriisistä kuivin jaloin.

Vaurastuminen ja teollistuminen on tehty osittain luonnon kustannuksella. Ympäristötuhot ovat paikoitellen karmaisevia. Ilman saastuminen on jokapäiväistä suurkaupungeissa. Valvonta pettää myös muualla, josta yksi esimerkki on saastunut Sanlunin maitojauhe. Yrityksen johto tiesi myrkyllisestä jauheesta, mutta peitteli asiaa pitkään eikä vetänyt tuotteita pois myynnistä. Uskomatonta touhua.

Turhalta tuntuvat suomalaisten yritysjohtajien vierailut Kiinassa. Suomessa heidän yrityksensä voivat olla suuria, mutta Kiinan mittakaavassa he ovat nappikauppiaita, jos edes sitä. Kirjaa lukiessa leikittelin seuraavalla ajatuksella: siirretään koko Suomen kansa Kiinaan. Kaupunkilaiset ripoteltaisiin suurkaupunkeihin ja maalaiset maaseudulle. Harva tuosta 1,3 miljardin kansasta edes huomaisi saapumistamme. Tuodaan tänne tilalle 20 miljoonaa kiinalaista. Saisimme maan uuteen nousuun, maaseudun asutettua ja tuottavuusloikka olisi hirmuinen. Tätä kannattaisi harkita.

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (Gummerus 2016)

Yashar Kemalin kirjat olivat minulle ja varmasti monelle muullekin aikoinaan vaikuttava lukuelämys. Sen jälkeen turkkilainen kirjallisuus on jäänyt minulta paitsioon, vaikka esimerkiksi Orhan Pamukilta on suomennettu useita kirjoja ja hän on kansainvälisesti arvostettu kirjailija. Elif Shafakin teos oli ihan hyvä valinta tutustua turkkilaiseen nykykirjallisuuteen.

Tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun Istanbuliin ja osmanien valtakunnan kukoistuskauteen. Kaupunki on monien kulttuurien ja uskontojen tyyssija. Siellä elävät arabit, kurdit, tataarit, albanialaiset, kreikkalaiset, muslimit, kristityt, juutalaiset ja monet muut. Jos eivät sulassa sovussa, niin: ”…kaikki kulkivat omia polkujaan samalla kun heidän varjonsa kohtasivat ja kiertyivät solmulle. Jokaisella on oma paikkansa. Niin kauan kuin kaikki tietävät rajansa, elämme sovussa.” Mustalaiset eivät tämän harmoniaan kuuluneet. Jokaisella yhteiskunnalla pitää ilmeisesti olla ihmisryhmä, jota kaikki voivat halveksia. Olipa tämä yhteiskunta kuinka monimuotoinen tahansa.

Kirjan päähenkilönä on köyhä Jahan, elefantin hoitaja, joka saapuu Istanbuliin 12-vuotiaana. Hänen elämäänsä seurataan aina hamaan vanhuuteen asti. Hän elää sulttaanin hovissa eläinten kesyttäjien parissa, kolmen sulttaanin valtakaudella. Jahanin pelastajaksi tuli hovin arkkitehti Sinan, joka pestasi nuorukaisen oppipojakseen. Koca Mimar Sinan Ağa (n. 1490 – 17. heinäkuuta 1588) on todellinen historiallinen henkilö, arvostettu arkkitehti, joka vaikutti osmanien valtakunnassa Suleiman Suuren, Selim II:n ja Murat III:n hallituskausilla. Sinanin päätöitä olivat Selimiyen moskeija Edirnessä ja Suleimanin moskeija Istanbulissa sekä Mehmed Paša Sokolovićin silta. Näitten moskeijoiden rakentamista seurataan kirjassa. Valtakunta oli tuolloin varakas ja Sinan rakensi elinaikanaan 81 suurta moskeijaa, 55  koulua, 32 palatsia, 22 kylpylää ja 323 muuta rakennusta. (Lähde: Wikipedia)

Istanbulin monenkirjavuus ja sen aikainen elämä on elävästi kuvattu. Tekstistä välittyvät hajut, maut ja ihmiselon loisto ja kurjuus. Kerronta on runsasta, kuten tuollaisen elämän kuvaukseen hyvin sopii. Kirjailija pitää kuitenkin juonen langat kynässään eikä vie lukijaa liiaksi harhapoluille. Sokkeloiseen Istanbuliin ja väenpaljouteen voisi helposti eksyä, mutta näin ei kuitenkaan käy. Arkkitehtuuri ja rakentaminen pitävät kirjan kerronnan kiinni todellisuudessa. Pieniä muistutuksia löytyy myös sen aikaiseen luokkayhteiskuntaan; orjuuteen, köyhyyteen ja naisten asemaan.

Sinan on kirjan mielenkiintoisin henkilö. Hänelle arkkitehtuuri on koko elämä. Kuitenkin hänestä löytyy ymmärrystä myös muuta elämää kohtaan, hän on viisas ja myötätuntoinen. Hän osaa luovia hovin juonittelun keskellä, onhan hän palvellut kolmea sulttaania ja kuolee lopulta vanhuuteen. Se on saavutus, jos mikä. Harvat hovin jäsenet selvisivät hengissä edes yhden sulttaanin valtakaudesta. Sinanin persoona on avain koko kirjan ajatusmaailmaan. Hän toimii seesteisenä vastapainona juonitteluille ja julmuuksille, pelolle ja ahneudelle.

Faktan ja fiktion sekoitus toimii tässä kirjassa hyvin. Tapahtumat voisivat olla totta ja ainakin rakennetut moskeijat sitä ovat. Ildefonso Falconesin 1300-luvun Barcelonaan sijoittuvassa kirjassa Meren katedraali rakennettiin kirkkoa. En löydä paljoakaan eroa näissä yhteiskunnissa enkä arkkitehtien ja rakentajien halussa luoda jotain ainutlaatuista, jumalilleen parasta.