Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY 2015)

Jäikö Eeva Joenpelto vahvuutensa vangiksi? Tämä oli yksi ajatus, joka mieleeni nousi Ruuskan mainiota ja perusteellista Joenpellon elämäkertaa lukiessa. Toinen asia, joka mietitytti lukemisen aikana, oli naisen ja varsinkin naiskirjailijan asema sotien jälkeisessä Suomessa. Eeva Joenpelto julkaisi ensimmäisen kirjansa nimimerkillä Eeva Helle vuonna 1946.

 

Eeva Joenpellon veli kuoli sodan loppupuolella. Tiedon saatuaan Joenpelto lähti heti vanhempiensa kotiin Sammattiin. Ensimmäisiksi sanoikseen Joenpellon äiti sanoi tyttärelleen: ”Kunpa se olisit ollut sinä.” Nämä hirveät sanat seurasivat Joenpeltoa läpi elämän ja varmasti muovasivat osaltaan häntä siksi vahvaksi tahtonaiseksi, joka hän oli elämänsä loppuun asti.

Kipeän avioeronsa jälkeen Joenpelto kirjoitti parhaimmat kirjansa, vaikka Joenpellon omien sanojen mukaan aviomies oli viimeisen riidan päätteeksi tokaissut: ”Tämän jälkeen sinä et ainakaan enää kirjoita mitään!” Avioero on Joenpellolle henkinen katastrofi. Tänä aikana hän sortui henkilökohtaisen elämänsä tilittämiseen lehdistössä. Ei paljon mutta kuitenkin. Sitä virhettä hän ei toistanut. Hänen julkinen kuvansa oli pitkä, kaunis nainen korkokengissään ja housupuvussaan astelemassa pystypäin hymy kasvoillaan.

Henkilökohtaisista asioistaan Joenpelto ei kollegoilleen eikä tuttavilleen kertonut. Poikansa itsemurhasta hän vaikeni. Miksi niitä olisi pitänyt antaa toisten riepoteltaviksi? Siksikö, että hän oli nainen ja äiti. Joenpelto oli julkisuudessa kirjailijana ja siinä roolissa hän pysyi. Kuitenkin häntä vaikenemisensa vuoksi syytettiin kovaksi ja kylmäksi naiseksi ja sitä leimaa hän kantoi loppuikänsä.

Silloin tällöin kirjan etuliepeessä kirjailijan esittelyssä lukee ”Kirsi Kirjailija on kolmen lapsen äiti ja asuu miehensä ja lapsiensa kanssa…”. Joudun aina infernaalisen pettymyksen ja raivon valtaan tällaista tekstiä lukiessani. Mitä niillä lapsilla ja aviomiehellä on sen kirjan kanssa tekemistä, jos ne eivät aivan oleellisesti liity kirjan aiheeseen ja kirja ei kerro omasta elämästä? Sitten itketään sitä, miksei apurahoja ja tunnustuksia myönnetä. Voin kertoa, että niitä ei myönnetä äiskille eikä iskille. Niitä myönnetään kirjailijoille. Joenpelto ei olisi tällaiseen sortunut.

Joenpeltoa moitittiin myös suuruudenhulluksi, kun hän rakennutti mailleen Sammattiin 32 metriä pitkän ja 8 metriä leveän talon. Vai niin. Sillanpäätä ei moitittu, kun hän rakennutti huvilansa Saavutuksen. Se ei tosin koskaan valmistunut kunnolla. Joenpellon talo valmistui. Sillanpää ei koskaan pystynyt huvilaansa maksamaan, vaan sen hoitivat kustantajat. Joenpelto maksoi talonsa itse. Eikö nainen saa rakennuttaa taloa, jos mieli tekee ja siihen rahat löytyvät?

Feministit kävivät myös Joenpellon kimppuun. Tasa-arvovaikuttaja Marianne Laxén arvosteli Joenpeltoa Ilta-Sanomissa. Ruuska kertoo asiasta: ”Laxén syyttää Joenpeltoa miehiä vahvemmaksi ja toteaa että tämä on menestynyt miesten maailmassa miesten keinoja käyttämällä. Eeva oli tuohtunut väitteestä ja kyselee, millaisia naisten keinoja hänen olisi sitten pitänyt käyttää?”

Vahvat naiset ja heikot miehet ovat Joenpellon kirjojen asetelma teoksesta teokseen. Kirjassaan Elämän rouva, rouva Glad Joenpelto yrittää murtaa tätä vahvan naisen kuvaustaan, mutta epäonnistuu. Kukaan ei näe rouva Gladin kovan kuoren alle. Kukaan ei tainnut nähdä myöskään kirjailijan kovan kuoren alle. Joenpelto jäi vahvuutensa vangiksi.

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat (WSOY 2015)

Täytyy heti alkajaisiksi tunnustaa, etten tiennyt I. K. Inhan elämästä ja työstä juuri muuta kuin että hän oli valokuvaaja. Tästäkin syystä kirja kiinnosti. Toinen syy oli se, että olen lukenut useita Rajalan kirjoittamia tietokirjoja, mutta en yhtään hänen proosaansa.

 

Kirjasta piirtyy esiin taiteilija, uutta etsivä ja kokeileva, sosiaalisesti kyvytön yksinäinen mies. Inha ei mennyt koskaan naimisiin ja hänen onnettomat yrityksensä tällä saralla olivat säälittäviä ja harhaisia. Onnellisimmillaan hän taisi olla retkillään Lapissa ja Karjalassa, sivistymättömien aitojen ihmisten keskellä. Siellä hän koki jotain sellaista onnistumista mitä ei muualla tavoittanut.

Ilmeisesti Inha oli myös syvästi pettynyt siihen, ettei hän taiteellaan saanut osakseen tarpeeksi tunnustusta aikalaisiltaan. Tosin hänellä oli suuret nimet, joihin hän itseään ja arvostustaan vertasi. Sibelius oli hänen luokkatoverinsa. Vaikea oli Inhan Sibeliuksen ja sen aikaisten maineikkaiden kuvataiteilijoiden saavuttamaan maineeseen yltää. Tämä tuntui häntä kuitenkin katkeroittaneen.

Keskivaiheilla kirjaa on pari painoteknisesti onnettoman huonoa Inhan ottamaa kuvaa. Jos niiden tarkoituksena oli herättää mielenkiinto Inhan valokuvia kohtaan, niin minun kohdallani se onnistui. Hankin pari vanhaa kirjaa, joissa kuvat ovat paremmin painettuna ja niitä oli tietysti runsaammin. Kuvien katselu sopi hyvin yhteen tekstin lukemisen lomassa. Tulipa siinä sitten todennettua sekin seikka, että juuri lukemani ja ihailemani teksti olikin Inhan kirjoittamaa, ei Rajalan.

Inhalla oli ymmärtäväisiä veljiä, jotka häntä auttoivat elämän koetellessa. Siitä huolimatta Inhan elämän loppuvaiheet olivat surkeat. Hän erakoitui ja joutui lopulta Kammion sairaskotiin. Sen laitoksen käytävillä kuljeskelivat myös aikoinaan kirjailijat Sillanpää ja Waltari. 

Kirja on hyvä lisä taiteilijaelämäkertojen joukkoon, vaikka tämä on romaanin muotoon kirjoitettu. Eläväksi tuli Inhan elämä ja taide näillä kirjan sivuilla.

Olen tänä syksynä lukenut kaksi Rajalan kirjaa; tämän Inhan ja Sillanpään elämäkerran. Molemmat herrat joutuivat Kammion sairaskotiin. Odotan mielenkiinnolla Rajalan seuraavaa kirjaa, josko senkin päähenkilö joutuu Kammioon? Ei kahta ilman kolmatta.