keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)




Taiteilijakutsumus on aika kaluttu aihe kirjallisuudessa, mutta tämä pieni kirja ei onneksi ole pelkkää itkua ja hammastenkiristystä taiteilijoiden kovasta osasta. Vanhatalo on saanut siihen mukaan myös elämisen ja ihmisyyden toisia tasoja.

Kirjan rakenne viehätti minua. Se ei ole kronologista kerrontaa päähenkilön Aarni Koskiaavan elämästä vaan ajassa hypähdellään välillä vuosikymmeniäkin eteenpäin. Se antaa tekstiin sävykkyyttä varsinkin, kun ajallisesti kirja kertoo 1960-luvusta tähän vuoteen. Ymmärrettävästi parisataa sivuiseen kirjaan jää vuosien aukkoja, joista ei suoranaisesti kerrota mitään. Taitavasti Vanhatalo kuitenkin täyttää nämä aukot muussa kerronnassa.

En ole koskaan pitänyt murteen käytöstä kaunokirjallisuudessa enkä pitänyt siitä tässäkään kirjassa. Vahva Oulun murre repliikeissä pysäytti aina muutamaksi sekunniksi lukemisen ja sai minut ärtyneeksi. Halusiko kirjailija tällä murteen käytöllä painottaa päähenkilön ulkopuolisuutta suuressa maailmassa (Helsingissä) ja taiteilijoiden parissa? Toisenlaisia teknisiä ratkaisuja olisi varmaan löytynyt. Olisin nauranut kirjan alusta loppuun, jos päähenkilö olisi ollut lähtöisin Raumalta ja replikoinut Rauman murteella. Nyt se ärsytti.

Takakansi kertoo kirjan olevan kaunis ja kuulas romaani. Olen hieman eri mieltä. Jäin ihmettelemään, oliko Vanhatalolla tietoisena tarkoituksena tehdä Aarnin tyttärestä nainen, joka antautuu suhteeseen vanhan miehen kanssa edistääkseen omaa taiteilijan uraansa, vieläpä äitinsä suosiollisella avustuksella? Eli antoi ruumiinsa vanhalle miehelle saadakseen hänen avullaan ovet taidepiireihin avattua. Kaikki naiset ovat huoria, kuten kirjailija tämän miehen sanomaksi kirjoitti. Mielleyhtymältä en voinut välttyä eikä se kovin kaunis kuva ole.

Vahvaksi kirjan teemaksi minulle jäi, ettei ihminen voi paeta itseään eikä luontoaan. Voit huijata kaikkia, myös itseäsi, olemalla joku muu jonka toiset haluavat sinun olevan ja sinä itse haluat olla, mutta lopulta minuus saavuttaa sinut etkä kykene sitä estämään.

Kirjan lopussa itse kukin voi jäädä pohtimaan, onko taiteellisen menestyksen ja tunnustuksen saavuttaminen minkään arvoista, jos ihminen samalla menettää kaiken muun mikä on tärkeää ja arvokasta elämässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti