John Williams: Stoner (Bazar 2015)

Tämä kirja on herännyt uudelleen eloon. Alkuteos julkaistiin 1965, mutta jäi silloin vaille suurempaa huomiota. Nyt se on noussut maailmanmaineeseen. Etukannessa sitä kehutaan suurimmaksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Ei nyt sentään, vaikka hyvä kirja se on.

 

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1910, jolloin köyhän pienviljelijän poika William Stoner lähtee opiskelemaan yliopistoon. Hän vaihtaa opintosuunnan Maataloustiedekunnasta kirjallisuuteen eikä palaa enää kotitilalleen jatkamaan vanhempiensa työtä, vaikka tämä oli alkuperäinen tarkoitus ja opiskelun syy. Vanhemmat toivoivat hänelle opintojen ja tiedon kautta avautuvan paremman elämän viljelijänä. Heidän suppeaan ajatusmaailmaansa ei juolahtanut se seikka, että Stonerilla voisi olla tulevaisuus jollakin muulla alalla.

Stonerin elämän kulku kerrotaan aikajärjestyksessä aina kuolemaan asti ilman mitään nostoja tai alleviivauksia. Siinä on kirjan hienous; alakuloinen eleetön kerronta. Tämän päivän kirjoissa minua usein ärsyttää pakonomainen yllätysten ja sokkivaikutusten tunkeminen kirjaan. Eikö kirjailijat tai kustannustoimittajat usko, että kirjan kiinnostavuus ei näitä, usein keinotekoisia elementtejä tarvitse? Siis jos kysymyksessä on hyvä kirja.

Samanlaisena eleettömänä ja alakuloisena minulle näyttäytyi myös Stonerin elämä. Hän tyytyi siihen mitä sai, ei uskaltautunut muutoksiin vaikka yhden avioliiton ulkopuolisen suhteen myötä siihen olisi tarjoutunut tilaisuus. Hän antoi elämän lipua ohitse, alistui vaimonsa oikkuihin, menetti tyttärensä kiintymyksen, koska ei kyennyt puolustamaan lastaan, joka joutui vaimon vallankäytön välineeksi.

Stoner pakeni yliopistomaailman tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin, kirjoihin ja tutkimukseen. Yhden ainoan kerran Stoner piti kiinni näkemyksestään eikä mukautunut kollegojensa tahtoon. Siitä hän sai maksaa, mutta hiljaisella sinnikkyydellään selvisi lopulta voittajana. Ei, ei ollut Stoner taistelija, ei mielipiteitten muokkaaja eikä edes omien oikeuksiensa puolustaja.

Grace, hänen ainoa lapsensa, pakeni kotoaan avioliittoon saatettuaan itsensä raskaaksi. Hänestä tuli juoppo. Stoneria kuvaa hyvin hänen mietelmänsä tyttärestään: ”Grace eläisi päiviensä loppuun asti hiljaiseloa, juopottelisi vuosi vuodelta hieman enemmän, turruttaisi itsensä siltä tyhjyydeltä joksi hänen elämänsä oli muuttunut. Stoner oli hyvillään siitä, että Gracella oli edes se; hän oli kiitollinen, että Grace pystyi juomaan.”