Sotalapsista
on kirjoitettu kirjoja hyllymetreittäin. Sahlbergin kirja menee aivan omaan
luokkaansa.
Irina
on perheen ainoa lapsi ja hänet lähetään Ruotsiin pakoon Helsingin pommituksia.
Ruotsin kieli ei tuota vaikeuksia, koska hän on suomenruotsalainen. Hänen
ruotsalainen perheensä on varakas; äiti, isä ja Irinaa hieman vanhempi tyttö.
Irina elää kuitenkin painajaista.
Tarina
kerrotaan pienen tytön näkökulmasta ja Sahlbergin teksti on kuin elävää
ainetta, joka pulppuaa Irinan mielestä. Tekstin runollisuus ja kuvailevaisuus
ovat jyrkkänä vastakohtana tapahtumien kauheudelle. Vaikutus lukijaan on
pysäyttävä. Harvoin olen lukenut kirjaa, jonka välillä lasken kädestäni ja
tuijotan valkoista seinää, koska tarvitsen aikaa pystyäkseni jatkamaan. Tämän
kirjan kohdalla näin kävi.
Sahlberg
osaa myös yllättää. Pahuus on meissä kaikissa, niin miehissä kuin naisissakin.
Tässä kirjassa ei sorruta stereotypioihin. Kirjailija tuskin ajatteli nykyistä
pakolaiskriisiä tätä kirjaa kirjoittaessaan, mutta kovin ajankohtaiselta se
minusta lukijana tuntui tässä menneen kuvauksessa. Ruotsin äiti-Saskia sanoo
Irinalle: ”Senkin suomalainen torakka”. Kuinka tuttu sana tuo torakka onkaan nettikeskusteluissa,
joissa puhutaan maahanmuuttajista.
Kirja
on myös lohdullinen. Kaikesta voi selvitä, omalla laillaan ja olla tyytyväinen
elämäänsä, omalla laillaan. Viimeinen kuolema ei pelota, se voi jopa
hymyilyttää.
Asko
Sahlberg on lyhyiden kertomusten mestari. Vähempää en tästä kirjasta voi sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti