Misha Glenny: Hämärän markkinat (Tammi 2012)

Nettirikollisuudesta ja hakkeroinnista on tullut nykyisen maailman uusi rikollisuuden ala, joka on suurelle yleisölle aika tuntematonta ja etäistä. Tämän kirjan lukeminen teki minuun hyytävän vaikutuksen, kun tajusin kuinka laajaa ja monipuolista tämä toiminta on.

 

Glenny on haastatellut kirjaansa varten henkilöitä molemmin puolin lain huojuvaa aitaa ja kirjaa lukee kuin jännitysnäytelmää, jossa lainvartijat tuntuvat yleensä olevan myöhässä, voimattomia ja auttamatta tyhmempiä ja teknisiltä taidoiltaan huonompia kuin nörtit hakkerit. Kyllä poliisit joissakin tapauksissa myös onnistuvat ja saavat jopa syytteitä nostetuksi.

Älykkyys yhdistettynä luovuuteen ja anarkiaan tekee hakkereista vaarallisia. Tämä nettirikollisuuden ala on myös aivan oma varjomaailmansa, jossa on monennäköisiä toimijoita. Heillä on omat sivustonsa netissä, jossa on kaupan korttien lukulaitteita, ihmisten pankkitunnuksia ja mitä vain kuvitella saattaa. Vaikka kyse on rikollisesta toiminnasta, tunnen silti pientä ihailua näitä kekseliäitä nörttejä kohtaan. Voin kuvitella hyvin millaisen kiksin saa murtautumalla jonkin ison laitoksen, esimerkiksi Pentagonin, järjestelmään. Kaikki eivät kuitenkaan ole asialla pelkkää näyttämisen haluaan ja he ovat vaarallisia.

Helsingin Sanomissa oli 15.10.2015 kirjoitus otsikolla ”Jos hakkeiden sulattama terästehdas ei huoleta, pelkää edes jääkaappisi puolesta”. Jääkaapin saa nimittäin lähettämään spämmiä maailmalle ja hakkerit paljastivat tietoturvan aukon, jolla Jeepin eräs automalli voitiin ottaa etähallintaan, jolloin kuljettajasta tuli matkustaja. Nämä ovat kuitenkin viattomia juttuja.

Täysin toisenlainen tapaus on vuonna 2014 saksalaisen terästehtaan masuunin ylikuumentuminen ja sulaminen, jonka aiheutti Venäjältä asennettu haittaohjelma. Kirjassa todetaan, että Venäjä ja muut entiset itäblokin maat antavat hakkeiden toimia kunhan he tekevät hyökkäyksiä vain länsimaita kohtaa ja jättävät omat rauhaan.

Nyt suli vain terästehtaan masuuni ja tuotantolaitos tuhoutui, mutta miten kävisi jos tällainen hyökkäys kohdistuisi ydinvoimalaan? Silloin voisimme olla kaulaamme myöten, jos emme uraanissa niin ainakin ureassa.

Suosittelen kirjaa kaikille kauhukirjallisuuden ja dekkareiden ystäville. Meidän on aika pelätä jääkaappiemme ja muiden teknisten laitteidemme puolesta. Mikroaaltouunisi voi vakoilla sinua juuri nyt.

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus (WSOY 2015)

Eco on Italian lahja kirjallisuudelle ja hän on kirjoittanut laadukkaita kirjoja koko uransa ajan. Edellinen kirja vuonna 2012 julkaistu Prahan kalmisto kuuluu tähän hienoon sarjaan. Ecolta on tottunut odottamaan paljon ja siksi tämä kirja oli hämmentävä.

 

Kirjan kertoja on opintonsa kesken jättänyt Colonna, joka tekstejä kynäilemällä, haamukirjoittajana ja käsikirjoituksia arvioimalla on elättänyt itsensä. Luuseri, kuten hän itseään kuvaa. Kirjan tapahtumat keskittyvät juuri perustetun lehden toimitukseen, lehden jota ei aiota koskaan julkaista. Uuteen toimittajakuntaan kuuluvat muun muassa entinen juorutoimittaja, sairaaloiden ensiapuosastoilla onnettomuuksia jahtaava uutishaukka, peleihin ja sanaristikkoihin erikoistunut mies, oikolukija joka haluaa toimittajaksi. Varsin sekalainen sakki.

Toimituksessa hahmotetaan lehden linjaa, joka ei poikkea keltaisen lehdistön tasosta eikä keinoista mitenkään. Kirjan tarkoituksena on olla ”satiiri joukkoviestimestä, jolle tiedonvälitys on toissijaista ja totuuden vääristely arkipäivää” kuten takakannessa kerrotaan. Jostain syystä se ei vain minua naurattanut.

Mukaan on ympätty vielä alkava rakkaustarina nuoren naistoimittajan ja huomattavasti vanhemman Colonnan välillä. Toivon, että kirjailija on tarkoittanut tämän myös satiiriksi. Mutta epäilen, ettei hänen huumorintajunsa siihen riitä, vanhahko mieskirjailija kun on
.
Ja löytyyhän kirjasta myös aika kantavana teemana salaliittoteoria. En ole salaliittoteorioiden ystävä ja lähinnä tämä teoria pitkästytti. Saahan vaikka maitopurkista aikaan huikeita salattuja tarkoituksia ja juonitteluja, joten ne ovat aikansa eläneitä juttuja. Vaikka toisaalta, kun ajattelen mistä kaikesta maitopurkin korkea hinta johtuu, niin tuleehan siitä väistämättä mieleen salaliitto johon osallistuvat valtio maataloustukien myötä, viljelijät, meijerit, kuljetusfirmat ja kauppiaat. Ehkäpä joku kirjailija vielä kirjoittaa menestysteoksen ”Maito — salaliitto utareen ja purkin välissä”.

Kirjan satiiri ei minua edes vaimeasti huvittanut, koska se oli niin totta. Lehdistö sekä muu media talsivat kuraojissa, poliitikot puhuvat mustan valkoiseksi, pettävät äänestäjänsä eikä millään ole mitään väliä kunhan vain nimi ja titteli ovat oikein kirjoitettu. Kuten sisäministeri Petteri Orpo (kok) sanoi osuvasti turvapaikanhakijoiden jakamisesta syntyneestä äänestyksestä: ”Olennaista on kuitenkin se, miltä asiat näyttävät. Ja nyt ne näyttävät Euroopassa siltä, että Suomi kannatti päätöstä mutta ei äänestänyt sen puolesta."

Olennaista on siis tässä ajassa miltä asiat näyttävät, ei totuus. Ja juuri nyt se ei minua naurata.

John Williams: Stoner (Bazar 2015)

Tämä kirja on herännyt uudelleen eloon. Alkuteos julkaistiin 1965, mutta jäi silloin vaille suurempaa huomiota. Nyt se on noussut maailmanmaineeseen. Etukannessa sitä kehutaan suurimmaksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Ei nyt sentään, vaikka hyvä kirja se on.

 

Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1910, jolloin köyhän pienviljelijän poika William Stoner lähtee opiskelemaan yliopistoon. Hän vaihtaa opintosuunnan Maataloustiedekunnasta kirjallisuuteen eikä palaa enää kotitilalleen jatkamaan vanhempiensa työtä, vaikka tämä oli alkuperäinen tarkoitus ja opiskelun syy. Vanhemmat toivoivat hänelle opintojen ja tiedon kautta avautuvan paremman elämän viljelijänä. Heidän suppeaan ajatusmaailmaansa ei juolahtanut se seikka, että Stonerilla voisi olla tulevaisuus jollakin muulla alalla.

Stonerin elämän kulku kerrotaan aikajärjestyksessä aina kuolemaan asti ilman mitään nostoja tai alleviivauksia. Siinä on kirjan hienous; alakuloinen eleetön kerronta. Tämän päivän kirjoissa minua usein ärsyttää pakonomainen yllätysten ja sokkivaikutusten tunkeminen kirjaan. Eikö kirjailijat tai kustannustoimittajat usko, että kirjan kiinnostavuus ei näitä, usein keinotekoisia elementtejä tarvitse? Siis jos kysymyksessä on hyvä kirja.

Samanlaisena eleettömänä ja alakuloisena minulle näyttäytyi myös Stonerin elämä. Hän tyytyi siihen mitä sai, ei uskaltautunut muutoksiin vaikka yhden avioliiton ulkopuolisen suhteen myötä siihen olisi tarjoutunut tilaisuus. Hän antoi elämän lipua ohitse, alistui vaimonsa oikkuihin, menetti tyttärensä kiintymyksen, koska ei kyennyt puolustamaan lastaan, joka joutui vaimon vallankäytön välineeksi.

Stoner pakeni yliopistomaailman tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin, kirjoihin ja tutkimukseen. Yhden ainoan kerran Stoner piti kiinni näkemyksestään eikä mukautunut kollegojensa tahtoon. Siitä hän sai maksaa, mutta hiljaisella sinnikkyydellään selvisi lopulta voittajana. Ei, ei ollut Stoner taistelija, ei mielipiteitten muokkaaja eikä edes omien oikeuksiensa puolustaja.

Grace, hänen ainoa lapsensa, pakeni kotoaan avioliittoon saatettuaan itsensä raskaaksi. Hänestä tuli juoppo. Stoneria kuvaa hyvin hänen mietelmänsä tyttärestään: ”Grace eläisi päiviensä loppuun asti hiljaiseloa, juopottelisi vuosi vuodelta hieman enemmän, turruttaisi itsensä siltä tyhjyydeltä joksi hänen elämänsä oli muuttunut. Stoner oli hyvillään siitä, että Gracella oli edes se; hän oli kiitollinen, että Grace pystyi juomaan.”

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat (Like 2015)

Sotalapsista on kirjoitettu kirjoja hyllymetreittäin. Sahlbergin kirja menee aivan omaan luokkaansa.

Irina on perheen ainoa lapsi ja hänet lähetään Ruotsiin pakoon Helsingin pommituksia. Ruotsin kieli ei tuota vaikeuksia, koska hän on suomenruotsalainen. Hänen ruotsalainen perheensä on varakas; äiti, isä ja Irinaa hieman vanhempi tyttö. Irina elää kuitenkin painajaista.

Tarina kerrotaan pienen tytön näkökulmasta ja Sahlbergin teksti on kuin elävää ainetta, joka pulppuaa Irinan mielestä. Tekstin runollisuus ja kuvailevaisuus ovat jyrkkänä vastakohtana tapahtumien kauheudelle. Vaikutus lukijaan on pysäyttävä. Harvoin olen lukenut kirjaa, jonka välillä lasken kädestäni ja tuijotan valkoista seinää, koska tarvitsen aikaa pystyäkseni jatkamaan. Tämän kirjan kohdalla näin kävi.

Sahlberg osaa myös yllättää. Pahuus on meissä kaikissa, niin miehissä kuin naisissakin. Tässä kirjassa ei sorruta stereotypioihin. Kirjailija tuskin ajatteli nykyistä pakolaiskriisiä tätä kirjaa kirjoittaessaan, mutta kovin ajankohtaiselta se minusta lukijana tuntui tässä menneen kuvauksessa. Ruotsin äiti-Saskia sanoo Irinalle: ”Senkin suomalainen torakka”. Kuinka tuttu sana tuo torakka onkaan nettikeskusteluissa, joissa puhutaan maahanmuuttajista.

Kirja on myös lohdullinen. Kaikesta voi selvitä, omalla laillaan ja olla tyytyväinen elämäänsä, omalla laillaan. Viimeinen kuolema ei pelota, se voi jopa hymyilyttää.

Asko Sahlberg on lyhyiden kertomusten mestari. Vähempää en tästä kirjasta voi sanoa.

Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika (Tammi 2015)

Olen vältellyt vanhojen miesten muistelmien lukemista parin mahalaskuisen kirjan jälkeen. Niissä katkeruuden määrän nousu korreloitui suoron kulman pienentymisen kanssa eikä siihen auttanut naisten nuorentuminen parikymppisiksi seksipedoiksi, jotka jaksoivat tätä rupistunutta luovuutensa juonutta menestyskirjailijaa kehua sumeilematta kaikilla elämän osa-alueilla.

Mäkelän kirjassa ei ollut katkeruutta. Tosin näissä muistelusten vuosissa hän oli vielä nuori mies. Hän kertoi, totesi, vailla intohimoa oikeastaan mihinkään asiaan tai henkilöön. Kavalkadina hän juoksuttaa Otavan kirjailijoita sivu toisensa perään ja se kyllä tulee selväksi kenen puolella hän ainakin alkuvuosina seisoi: Otavan.

Mielenkiintoisin on hänen suhteensa Paavo Haavikkoon ja Haavikon luhistuminen ja persoonallisuuden muutos, joka viimeisinä Otavan vuosina tapahtui. Miten Mäkelän arvostamasta ja suuresti kunnioittamasta ihmisestä ja runoilijasta tuli rasite, josta kustantamon oli pakko päästä eroon. Se lienee ollut Mäkelälle surullista katsottavaa.

Oululaisia kirjailijoitakin siellä vilahtaa. Jorma Kurvinen oli tullut Mäkelän puheille ja kysynyt minkä tyyppistä kirjaa haluatte, hän kirjoittaa mitä halutaan. Näin syntyivät Kurvisen sotakirjat ja naisille suunnatut Elsa Anttilan nimellä kirjoitetut romanttiset teokset. Susikoira Roi oli myös Mäkelän ideoima kirjasarja, hänen itsensä kertoman mukaan. Niistä kirjoista tuli sitten klassikkoja, joita luetaan vieläkin.

Yksi samaistumisen kohta sieltä löytyi. Mäkelä lähti Antti Tuurin ja Esko Raennon kanssa vaellukselle Lappiin, kaupunkilaispoika. Heti alkutaipaleella tuli vastaan suo, joka piti ylittää. Mäkelä panikoi, ei osaa kulkea ja luulee päiviensä siihen päättyvän. Hän kirjoittaa: ”Kun lopulta suot loppuvat — ja ne loppuvat aina myöhemmin kuin uskon — olen itsekin lopussa. Mutta kulku kovalla maalla saa minut kuitenkin niin kiitolliseksi, että itkisin, jos siihen löytyisi voimia.” Ymmärrän häntä täysin. Mikään ei ole kamalampaa kuin hyllyvä suo. En tosin ole koskaan sellaiselle suostunut menemään, ajatus jo puistattaa.

Tätä kirjaa voisi ehkä suositella sellaisille varttuneille ihmisille, jotka vielä muistavat kuka oli Tytti Parras ja jotka mielellään juovat litroittain haaleaa vesijohtovettä.