Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto (WSOY 2015)

Jäikö Eeva Joenpelto vahvuutensa vangiksi? Tämä oli yksi ajatus, joka mieleeni nousi Ruuskan mainiota ja perusteellista Joenpellon elämäkertaa lukiessa. Toinen asia, joka mietitytti lukemisen aikana, oli naisen ja varsinkin naiskirjailijan asema sotien jälkeisessä Suomessa. Eeva Joenpelto julkaisi ensimmäisen kirjansa nimimerkillä Eeva Helle vuonna 1946.

 

Eeva Joenpellon veli kuoli sodan loppupuolella. Tiedon saatuaan Joenpelto lähti heti vanhempiensa kotiin Sammattiin. Ensimmäisiksi sanoikseen Joenpellon äiti sanoi tyttärelleen: ”Kunpa se olisit ollut sinä.” Nämä hirveät sanat seurasivat Joenpeltoa läpi elämän ja varmasti muovasivat osaltaan häntä siksi vahvaksi tahtonaiseksi, joka hän oli elämänsä loppuun asti.

Kipeän avioeronsa jälkeen Joenpelto kirjoitti parhaimmat kirjansa, vaikka Joenpellon omien sanojen mukaan aviomies oli viimeisen riidan päätteeksi tokaissut: ”Tämän jälkeen sinä et ainakaan enää kirjoita mitään!” Avioero on Joenpellolle henkinen katastrofi. Tänä aikana hän sortui henkilökohtaisen elämänsä tilittämiseen lehdistössä. Ei paljon mutta kuitenkin. Sitä virhettä hän ei toistanut. Hänen julkinen kuvansa oli pitkä, kaunis nainen korkokengissään ja housupuvussaan astelemassa pystypäin hymy kasvoillaan.

Henkilökohtaisista asioistaan Joenpelto ei kollegoilleen eikä tuttavilleen kertonut. Poikansa itsemurhasta hän vaikeni. Miksi niitä olisi pitänyt antaa toisten riepoteltaviksi? Siksikö, että hän oli nainen ja äiti. Joenpelto oli julkisuudessa kirjailijana ja siinä roolissa hän pysyi. Kuitenkin häntä vaikenemisensa vuoksi syytettiin kovaksi ja kylmäksi naiseksi ja sitä leimaa hän kantoi loppuikänsä.

Silloin tällöin kirjan etuliepeessä kirjailijan esittelyssä lukee ”Kirsi Kirjailija on kolmen lapsen äiti ja asuu miehensä ja lapsiensa kanssa…”. Joudun aina infernaalisen pettymyksen ja raivon valtaan tällaista tekstiä lukiessani. Mitä niillä lapsilla ja aviomiehellä on sen kirjan kanssa tekemistä, jos ne eivät aivan oleellisesti liity kirjan aiheeseen ja kirja ei kerro omasta elämästä? Sitten itketään sitä, miksei apurahoja ja tunnustuksia myönnetä. Voin kertoa, että niitä ei myönnetä äiskille eikä iskille. Niitä myönnetään kirjailijoille. Joenpelto ei olisi tällaiseen sortunut.

Joenpeltoa moitittiin myös suuruudenhulluksi, kun hän rakennutti mailleen Sammattiin 32 metriä pitkän ja 8 metriä leveän talon. Vai niin. Sillanpäätä ei moitittu, kun hän rakennutti huvilansa Saavutuksen. Se ei tosin koskaan valmistunut kunnolla. Joenpellon talo valmistui. Sillanpää ei koskaan pystynyt huvilaansa maksamaan, vaan sen hoitivat kustantajat. Joenpelto maksoi talonsa itse. Eikö nainen saa rakennuttaa taloa, jos mieli tekee ja siihen rahat löytyvät?

Feministit kävivät myös Joenpellon kimppuun. Tasa-arvovaikuttaja Marianne Laxén arvosteli Joenpeltoa Ilta-Sanomissa. Ruuska kertoo asiasta: ”Laxén syyttää Joenpeltoa miehiä vahvemmaksi ja toteaa että tämä on menestynyt miesten maailmassa miesten keinoja käyttämällä. Eeva oli tuohtunut väitteestä ja kyselee, millaisia naisten keinoja hänen olisi sitten pitänyt käyttää?”

Vahvat naiset ja heikot miehet ovat Joenpellon kirjojen asetelma teoksesta teokseen. Kirjassaan Elämän rouva, rouva Glad Joenpelto yrittää murtaa tätä vahvan naisen kuvaustaan, mutta epäonnistuu. Kukaan ei näe rouva Gladin kovan kuoren alle. Kukaan ei tainnut nähdä myöskään kirjailijan kovan kuoren alle. Joenpelto jäi vahvuutensa vangiksi.

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat (WSOY 2015)

Täytyy heti alkajaisiksi tunnustaa, etten tiennyt I. K. Inhan elämästä ja työstä juuri muuta kuin että hän oli valokuvaaja. Tästäkin syystä kirja kiinnosti. Toinen syy oli se, että olen lukenut useita Rajalan kirjoittamia tietokirjoja, mutta en yhtään hänen proosaansa.

 

Kirjasta piirtyy esiin taiteilija, uutta etsivä ja kokeileva, sosiaalisesti kyvytön yksinäinen mies. Inha ei mennyt koskaan naimisiin ja hänen onnettomat yrityksensä tällä saralla olivat säälittäviä ja harhaisia. Onnellisimmillaan hän taisi olla retkillään Lapissa ja Karjalassa, sivistymättömien aitojen ihmisten keskellä. Siellä hän koki jotain sellaista onnistumista mitä ei muualla tavoittanut.

Ilmeisesti Inha oli myös syvästi pettynyt siihen, ettei hän taiteellaan saanut osakseen tarpeeksi tunnustusta aikalaisiltaan. Tosin hänellä oli suuret nimet, joihin hän itseään ja arvostustaan vertasi. Sibelius oli hänen luokkatoverinsa. Vaikea oli Inhan Sibeliuksen ja sen aikaisten maineikkaiden kuvataiteilijoiden saavuttamaan maineeseen yltää. Tämä tuntui häntä kuitenkin katkeroittaneen.

Keskivaiheilla kirjaa on pari painoteknisesti onnettoman huonoa Inhan ottamaa kuvaa. Jos niiden tarkoituksena oli herättää mielenkiinto Inhan valokuvia kohtaan, niin minun kohdallani se onnistui. Hankin pari vanhaa kirjaa, joissa kuvat ovat paremmin painettuna ja niitä oli tietysti runsaammin. Kuvien katselu sopi hyvin yhteen tekstin lukemisen lomassa. Tulipa siinä sitten todennettua sekin seikka, että juuri lukemani ja ihailemani teksti olikin Inhan kirjoittamaa, ei Rajalan.

Inhalla oli ymmärtäväisiä veljiä, jotka häntä auttoivat elämän koetellessa. Siitä huolimatta Inhan elämän loppuvaiheet olivat surkeat. Hän erakoitui ja joutui lopulta Kammion sairaskotiin. Sen laitoksen käytävillä kuljeskelivat myös aikoinaan kirjailijat Sillanpää ja Waltari. 

Kirja on hyvä lisä taiteilijaelämäkertojen joukkoon, vaikka tämä on romaanin muotoon kirjoitettu. Eläväksi tuli Inhan elämä ja taide näillä kirjan sivuilla.

Olen tänä syksynä lukenut kaksi Rajalan kirjaa; tämän Inhan ja Sillanpään elämäkerran. Molemmat herrat joutuivat Kammion sairaskotiin. Odotan mielenkiinnolla Rajalan seuraavaa kirjaa, josko senkin päähenkilö joutuu Kammioon? Ei kahta ilman kolmatta.

Pertti Lassila: Armain aika (Teos 2015)

Harvemmin olen näin pienen kirjan lukemiseen käyttänyt yhtä paljon aikaa kuin tämän. Olisin jättänyt lukemisen sikseen, jos kysymyksessä ei olisi Finlandia-palkintoehdokas. Koville otti totisesti.

 

Kirjassa eletään sodan jälkeisiä kasvun vuosia ja kesää. Tapahtumapaikkana on huvila, jossa aikaansa viettävät pieni poika, hänen äitinsä ja äidinisä. Paikalla piipahtaa myös Kerttu-täti, äidinäidin sisko sekä posetiivari ja siipensä loukannut lokki, josta tulee pojan elätti. Siinä on koko kirjan tapahtumat lueteltuina.

En kaipaa kirjoihin juonta enkä menevyyttä, mutta silloin pitää kielen ja tyylin olla kohdillaan. Tapahtumaköyhässä kirjassa virheet paljastuvat armotta. Niin kävi tässä teoksessa. Alku oli puuduttavaa luontokuvausta, josta en löytänyt mitään uutta tai kiinnostavaa. Tuntui kuin kirjailija olisi omassa mökkipihassaan kulkenut lehtiö ja kynä kädessä ja kirjoittanut ylös jokaisen näkemänsä kukan ja kiven. 

Takakannessa kerrotaan seuraavaa: ”Ehjät ja kauniit lauseet pysäyttävät lukijan…”. Kyllä ne pysäyttivät vaikkakin eri syystä. Tässä esimerkki: ”Lippusalolle johtava kapea käytävä, jonka molemmin puolin ruusupensaat olivat, oli haravoitu.” Tällaisia kankeita lauserakennelmia kirjailija viljelee kirjassa useita kertoja. Kyllä tästä on kauneus kaukana.

Kirjassa on myös pieni kahden sivun pituinen luku, jonka jouduin lukemaan kahteen kertaan, koska se oli niin huonosti kirjoitettu. Tässä tämän luvun lyhyiden kappaleiden aloitukset: ”Helle oli…”, ”Kimmo istui…”, ”Hän asteli…”, ”Hän avasi…”, ”Kimmo oli…”, ”Kimmo otti…”, ”Poika avasi…”, ”Poika katkaisi…”, ”Joskus Kimmo oli…”, ”Mitä tytön…”. Tässä siis Kimmo, poika ja hän ovat sama henkilö, joka siis istui/ asteli/ avasi/ oli/otti ja taas avasi jne.. Käsittämätöntä  tyylitautologiaa. Yritin keksiä tälle jonkin järkevän selityksen, mutta en siinä onnistunut. Oliko kustannustoimittaja nukahtanut jo sanan ääreen, kun tällaista tekstiä pääsi kirjaan. Tämähän vaikuttaa alakoululaisen tekstirakennelmalta.

Käsittämätön oli myös kirjan keskivaiheilla ollut 24-sivun mittainen replikointi, jota käyvät pojan äiti ja täti. Kirjailijan oman maailmankuvan ja naisten menneen elämän esiintuominen loputtomissa repliikeissä oli puuduttavaa luettavaa. En myöskään jaksa uskoa, että kaksi naista kertovat kesäillassa elämänsä toisilleen tuohon tapaan, jonka kirjailija kirjoitti. Hehän tunsivat toisensa ja toistensa elämät tarkkaan, koska olivat tunteneet toisensa jo vuosikymmeniä. Mitä niitä kertaamaan aasta ööhön? Tässä replikointijaksossa on myös luku, jossa luvun viisi perättäistä repliikkiä alkaa sanoin "Arvo oli...". Siis viisi perättäistä aloitusta.

Kirjan parasta antia oli loppupuolen isoisän kertomus avioliitostaan ja elämästään. Sen luki jopa mielellään.

Voin hyvin kuvitella, että kirjan sopeutuvaisesta pikkupojasta saattoi tulla jopa yliopiston dosentti. Sitä en pysty kuitenkaan kuvittelemaan, mitkä olivat ne tämän kirjan ansiot, joilla se valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (Otava 2015)

Brittiläinen McEwan on ollut suosikkikirjailijoitani jo vuosikymmeniä. Hänen kirjansa eivät ole tuottaneet pettymyksiä; niiden hiljainen, pohdiskeleva tyyli ja psykologisesti tarkkanäköinen asian käsittely ovat olleet kirjasta toiseen täyttä nautintoa.

Niinpä olin aika järkyttynyt lukiessani tämän kirjan alun. Siinä kuusikymppinen professorimies ilmoittaa samanikäiselle juristivaimolleen haluavansa vielä kokea yhden ison intohimoisen suhteen ennen kuin kuolisi. Hän aloittaisi suhteen nuoren (kuinkas muuten!) naisen kanssa ja toivoi vaimonsa ymmärtävän tämän asian. Hän rakasti vaimoaan, mutta tämän suhteen hän aikoi kokea. Todella banaalia.

Mieleeni hiipi pettymys. Ei kai vaan älykkäänä pitämäni kirjailija ollut sortunut vanhojen mieskirjailijoiden helmasyntiin ja kirjoittanut kirjaa nuoren naisen rakkaudesta vanhaan mieheen, tuohon haavekuvaan joka ei ole totta, vaikka vanheneva mies sen kiihkeästi yrittää todeksi kirjoittaa. Onneksi McEwan ei mennyt tähän harhaan, vaan haki kirjaansa todemman ratkaisun. Olin helpottunut, sillä olisi ollut kova pala minulle pettyä lempikirjailijaani. En olisi sitä antanut McEwanille koskaan anteeksi.

Aviovaimo Fiona toimii perheoikeuden tuomarina ja joutuu työkseen miettimään mikä on lapsen etu ja oikeus. Läpi kirjan kulkee tapaus, jossa seitsemäntoistavuotias leukemiaan sairastunut poika ja hänen vanhempansa kieltäytyvät verensiirrosta, joka voisi pelastaa pojan hengen. He ovat Jehovan todistajia. Tehdessään ratkaisunsa verensiirtojen aloittamisesta, Fiona panee alulle tapahtumaketjun, jota hän ei pysty viileän tuomarin roolinsa kautta hallitsemaan.

Mielenkiintoinen ja tarkkanäköinen on myös hajoamassa olevan avioliiton kuvaus. Miten pettymystä, raivoa ja loukatuksi tulemista voi käsitellä ihminen, joka ei ole näitä tunteita koskaan joutunut itse kokemaan, vaikka perheoikeuden tuomarina on niitä oikeussalissa joutunut kohtamaan. Onko anteeksi antaminen ylipäätään mahdollista?

McEwanin kirjoissa ei tapahdu suuria asioita. Hän ei kirjoita raflaavia sokkiefektejä joka toiseen lukuun, jotta lukijan mielenkiinto pysyisi vireillä. Sellaisia keinotekoisia elementtejä McEwan ei tarvitse, koska on hyvä kirjailija. Jännite ja mielenkiinto syntyvät tarkoin harkitusta tekstistä ja ihmisen psykologiaa ja käyttäytymistä ymmärtävästä mielestä, joka kirjailijalla onnekseen on. 

Hienovireinen, puhutteleva kirja jälleen McEwanilta.