Joni Skiftesvik: Finlandia city: elämänkuvia (WSOY 2018)

Skiftesvik sai Runeberg-kirjallisuuspalkinnon edellisestä kirjastaan Valkoinen Toyota vei vaimoni. Hän sai sen ansaitusti. Kirja on hieno kuvaus elämästä, välittämisestä ja se kerrotaan levollisesti kaunein lausein, mutta niissä jylläävät kuitenkin suuret tunteet; rakkaus, epätoivo ja menettämisen pelko. Jo kirjan nimi olisi ollut palkitsemisen arvoinen.

Tämän kirjan sanotaan olevan jatkoa edelliselle. Sitä se tietysti on siinä mielessä, että kirjailija tässäkin kirjassa kertoo omasta elämästään aika suoraan, eikä sitä tosiasiaa peittele. Edellinen kirja kertoi kirjailijan nykypäivästä ja tämä uusin lapsuudesta. Siinä mielessä hieman epälooginen järjestys, mutta se ei toki haittaa.

Jotain samaa ja jotain tyystin erilaista niissä kuitenkin on. Kirjailijan kerronta on molemmissa kirjoissa hienoa, pelkistettyä, mutta kuitenkin ilmaisuvoimaista, tunteet ja tunnelmat suoraan lukijan mieleen tuovaa. Pienen pojan ja aikuisen miehen maailmat eivät jää vieraiksi, vaan tulevat lukijan lähelle, iholle ja sieluun. Skiftesvikillä on taito kertoa ilman alleviivauksia, toteamalla, mutta niin että tunne välittyy. Ja se tunne on syvästi inhimillinen.

Jäin tässä kirjassa ihmettelemään eikö kirjailija luottanut kertojan taitoonsa, kun toi hienoon proosaansa sinne täysin kuulumattomia elementtejä? Kesken kerronnan hän hyppäsi nykypäivään ja kertoi esimerkiksi vanhan koulukaverinsa olevan tätä nykyä iskelmälaulaja Lea Laven ja heidän olevan vieläkin ystäviä. Miksi ihmeessä? Tällaiset poikkeamat nykyaikaan rikkoivat kertomuksen rytmin ja lukijana hukkasin tunnelman siitä vanhasta ajasta, jota kertomus koski. En ymmärrä tätä ratkaisua. Se ei antanut lisäarvoa kirjalle, päinvastoin se ärsytti.

Vertasin kirjaa mielessäni Maksim Gorkin kirjoihin Lapsuuteni ja Nuoruuteni yliopistot. Skiftesvik olisi pystynyt samaan ilman näitä irrallisia juttuja nykypäivästä. Pelkkä proosa kronologisena kertomuksena olisi kantanut kyllä kevyesti kirjan.  Kirjailijan lapsuus on sen verran erikoinen, että siitä on jo tarinaa itsessään ihan tarpeeksi ja se värikäs maailma jossa hän lapsuutensa eli, ei liene tämän päivän ihmiselle mitenkään tuttu. Kuitenkaan noista ajoista ei ole kuin noin kuusikymmentä vuotta.

Tyylien sekoittaminen ei tässä tuottanut hyvää tulosta. Olisiko pitänyt jo kirjoittamisvaiheessa päättää, tuleeko kirjasta proosateos vai ensimmäinen osa elämäkertaa? Minusta olisi. Tarinoiden arvoa tämä ei heikennä, mutta kirjan kyllä.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (Tammi 1990)

Kirja on Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna (2017) saaneen Ishiguron kolmas suomennettu teos ja ehkä kaikista kuuluisin ja arvostetuin. Japanilaissyntyinen kirjailija pureutuu kirjassaan englantilaisen yhteiskunnan rakenteisiin hämmästyttävällä tarkkuudella.

Päähenkilö ja minäkertoja on hovimestari Stevens, joka on palvellut vuosikymmeniä Darlington Hallissa, lordi Darlingtonin palveluksessa. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja vanha maailma saa väistyä uuden tieltä. Lordi on kuollut ja talon on ostanut amerikkalainen miljonääri, henkilökunnasta on enää rippeet jäljellä. Ennen niin vilkas seuraelämä on mennyttä ja talokin puoliksi kylmillään.

Hovimestari muistelee maailmansotien välistä aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Talossa kestitään merkittäviä poliittisia päättäjiä ja lordi itse haluaa olla tärkeässä osassa Euroopan tulevaisuudesta keskusteltaessa. Hänen keinonsa ovat auttamatta vanhanaikaisia, kuten talossa vieraillut amerikkalainen toteaa. Hän pitää lordia idealistina, joka ei reaalipolitiikasta ymmärrä mitään. Maailma on muuttunut ja lordin yritykset Euroopan pelastamiseksi vaikuttavat omahyväisiltä ja naurettavilta.

Kirja on kuvaus yläluokan ja palvelusväen arvomaailmasta ja elämästä, mutta se on myös yllättävän poliittinen katsaus sotien välisestä ajasta. Juutalaiskysymystä ja Saksan sotakorvauksien vaikutusta tulevaan käsitellään hovimestarin muisteluissa. Taitavasti kirjailija ujuttaa nämä aiheet hovimestarin neutraaliin kerrontaan.

Hovimestarin työn voi katsoa myös verrannollisena armeijan kersantin tehtäviin. Kumpikin johtaa pientä alaisten joukkoa. He eivät kyseenalaista esimiehen määräyksiä, vaan tottelevat sokeasti eivätkä arvostele tehtyjä päätöksiä. Se ei ole heidän asiansa. Samalla he puhdistavat itsensä seurauksista; he vain tottelivat, toiset antoivat määräykset. Tämä tulee hyvin ilmi juutalaisten kohtelussa sekä siviilissä että sodassa. Rakkauteen ei ole aikaa ennen kuin on liian myöhäistä. Velvollisuus ja työ menevät kaiken edelle.

Muistaminen ja vanhuus ovat tärkeässä osassa tässäkin kirjassa kuten Ishiguron Haudatussa jättiläisessä (2017). Hovimestari Stevens kertoo, ettei lordi Darlington ollut mikään paha mies: ”Ja hänellä oli ainakin se etu puolellaan, että hän pystyi elämänsä lopulla sanomaan, että oli tehnyt omat virheensä.” Ja Stevens jatkaa: ”Minä taas en voi väittää edes sitä. Minä luotin, ymmärrättekö? Minä luotin hänen ylhäisyytensä viisauteen.”

Ishiguro ei tuomitse ihmisiä heidän virheistään. Hän on lempeä. Kerronta on toteavaa, vaikkakin tarkkaa ja paljastavaa. Henkilöiden heikkoudet ja haavoittuvuus on kuvattu ymmärtävästi. Ilta on päivän parasta aikaa, kuten kirjailija moniselitteisesti toteaa.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi 2016)

Nagasakissa syntynyt, mutta Englantiin lapsena muuttanut ja siellä koulunsa käynyt Kazuo Ishiguro on arvostettu ja palkittu kirjailija. Hänen suomennetut kirjansa on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa, jota pidetään laadun takeena ja ainakin tämän kirjan paikka on juuri siellä.

Tapahtumat sijoittuvat kuningas Arthurin jälkeiseen aikaan. Raastavien sotien jälkeen vallitsee rauha saksien ja kelttien välillä. Vain sir Gawain, Arthurin ritari, kulkee yhä haarniskassaan vanhan hevosensa kanssa, itsekin jo raihnaisena ja voimansa menettäneenä. Hän on kuin Cervantesin don Quijote Rosinantensa selässä, jäänne vanhalta ajalta. Hänkin haluaa tehdä hyviä tekoja, omalla tavallaan.

Tuossa ajassa elävät ihmiset ovat kadottaneet muistonsa. He eivät muista menneisyyttä, eivät omia kokemuksiaan eivätkä yleisiä tapahtumia. Joskus kuitenkin jotain pilkahtaa esiin kuten kirjan päähenkilöille, vanhalle pariskunnalle, jonka muistiin palaa mielikuva heidän pojastaan. He eivät muista hänen nimeään eivätkä sitä, mitä hänelle on tapahtunut. He uskovat kuitenkin löytävänsä pojan parin päivämatkan päässä olevasta kylästä ja lähtevät sinne taivaltamaan.

Tästä avautuu matka muistiin, menneisyyteen ja siihen ovatko muistot samoista tapahtumista kaikilla yhteneväiset vai ovatko muistotkin yksilöityjä, erityisiä jokaiselle eikä niitä voi välttämättä edes yhdistää samaksi kokemukseksi. Kirjan henkilöt haluavat epätoivoisesti muistaa, mutta se myös pelottaa. On sodittu, petetty, kärsitty vääryyksistä ja tehty niitä itse. Olisiko unohtaminen sittenkin parempi vaihtoehto?

Mielenkiintoisesti kirjailija käyttää fantasiaa ja ritariromaanien tyylikeinoja käsitellessään näitä elämän peruskysymyksiä. Omat tuulimyllynsä ja pilkkaajansa on sir Gawainillakin, sekä vankkumaton usko siihen, että hän on oikeassa, vaikka nyt on toinen aika ja toiset aatteet. Nuori soturi haluaa kostoa ja sotaa. Voiko julmuuksia sittenkään unohtaa, vaikka muistamattomuus takaisi rauhan? Hienosti kirjailija on kutonut nämä ainekset seikkailun sekaan.

Suureksi teemaksi kirjassa nousee rakkaus ja kuolema. Vanhan pariskunnan pelko toisen menettämisestä on riipaisevaa luettavaa. Tuonelan lautturi odottaa.

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä (Into 2016)

Moskovalainen Guzel Jahina on sekä kirjailija että teatterintekijä. Hän on syntynyt vuonna 1977. Kirja on voittanut lukuisia palkintoja Venäjällä. Neuvostoliiton aikana kirjaa olisi tuskin edes julkaistu, sen verran rankka on kuvaus pakkosiirrettyjen ihmisten elämästä Siperiassa.

Kirjan päähenkilö, Suleika, on nuori tataarinainen, joka elää pienessä kylässä miehensä pieksämänä ja anopin alistamana. Hänen elämänsä ei ole orjan elämää kummempi, mutta paremmasta hän ei edes osaa haaveilla. Hän on synnyttänyt neljä lasta ja haudannut heidät kaikki.  Työtä on aamusta iltaan. Eletään 1920-lukua ja kylään on perustettu kolhoosi.

Suleikan mies ei suostu liittymään siihen eikä hän suostu myöskään luovuttamaan viljaa eikä ainoaa lehmää eikä hevosta. Hänet ammutaan. Kyläläiset kootaan yhteen ja niin alkaa heidän pitkä matkansa Siperiaan. Stalinin mukaan he olivat kulakkeja, vauraita kyläkapitalisteja, vaikka rikkaus oli kaukana näistä pienviljelijöistä. Valtio tarvitsi kuitenkin viljaa ja se otettiin pakolla, jos muu ei auttanut.

Kirjailija ei korosta julmuuksia. Tyyli on toteavaa. Parin luvun lopussa kerrotaan kahden sivuhenkilön myöhäisimmistä vaiheista. Miksi? Ne poikkeavat täysin muusta kerronnasta eivätkä anna mitään lisäarvoa kirjalle. Ne jäävät täysin irrallisiksi kertomuksen teemoista. Olivatko nämä henkilöt todellisia eikä kirjailija malttanut olla kertomatta heidän loppuelämästään?

Junamatka Siperiaan kestää kuukausia. Se on raadollinen kuvaus byrokratiasta; määräyksiä on noudatettava vaikka ne olisivat kuinka järjettömiä tahansa. Radan varret täyttyvät kuolleista. Joskus niitä ei ehditä edes haudata, joskus juna seisoo paikallaan viikkokausia, koska näin on käsketty. Viimeinen matka tehdään veneellä. Kuudestakymmenestä henkilöstä vain 29 selviää perille. Tämä pieneksi kutistunut joukko jätetään joen rannalle ilman ruokaa tai suojaa. Talvi on tulossa.

Osa heistä selviää seuraavaan kevääseen, pahasti nälkiintyneinä. Silloin saapuu myös apua. He saavat työkaluja ja ruokaa. Siitä alkaa näitten ihmisten elämä uudestaan. Se on työtä ja nälkää, mutta elämää kuitenkin. Kylä kasvaa ja vaurastuu. Sitkeimmät selviytyvät. Kukaan ei kapinoi hirmuvaltaa vastaan, heillä ei ole siihen voimia. Asutuksen väki on kirjavaa; siellä on edustettuna melkein parikymmentä kansallisuutta, professoreista ja taiteilijoista kalastajiin ja talonpoikiin. Vanhat tavat unohtuvat.

Kirja kuvaa historiallisia tapahtumia, mutta se jää kuitenkin kehykseksi muille aiheille. Ihmisen tarve rakastaa ei häviä ankarassakaan elämässä. Yllättävästi myös taide nousee esiin, tulee yhdeksi voimakkaaksi teemaksi kertomuksessa. Nämä pehmeät arvot rinnastettuna elämän kovuuteen antavat kirjalle sävykkyyttä, jota ilman se olisi liian raskasta ja synkkää luettavaa. Tällaisenaan se on kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.

Naisen aseman muutos kuvataan osuvasti Suleikan kautta. Hänen elämänsä ei välttämättä huonone Siperiassa. Hän tekee töitä aamusta iltaa kuten ennenkin, mutta enää ei aviomies hakkaa eikä anoppi kiusaa. Hän luopuu huivistaan eikä peitä enää päätään. Hän ajattelee, että jumala on unohtanut heidät taigalle, kääntänyt selkänsä. Vähitellen hän nostaa nöyrän katseensa maasta, jossa on tottunut sen pitämään miesten ja ylempiensä edessä ja näkee.

Petri Laukka: Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa: kuinka rock valtasi suomettuneen Suomen (Into 2014)

Remu ja Hurriganesin läpimurto tapahtui 1970-luvulla. Yhtye erottautui muista avoimella kaupallisuudellaan ja amerikkalaisuuden ihannoinnillaan; oli Cadillac kulkuvälineenä ja Amerikan lippua rekvisiittana. Englannin kielen taitoa Remulla ei ollut, mutta se ei menoa haitannut, vaikka siitä irvailtiin. Asenne ratkaisi. Ei se kielitaito ollut tuohon aikaan kovin hääppöistä muillakaan. Koulussa opetettiin enemmänkin kielioppia kuin käytännön valmiutta puhua tai lausua oikein vieraita kieliä.

Kirja perustuu Petri Laukan väitöskirjaan ja se näkyy kirjassa. Kirjoittaja viittaa useasti toisten tutkimuksiin tai kirjoihin tyyliin ”Xx:n mukaan”. Paikoitellen se on häiritsevää. Ymmärrettävästi Laukka haluaa antaa kunnian sille jolle kunnia kuuluu, mutta olisiko tähän löytynyt jokin muu tekninen ratkaisu, jotta kirja olisi ollut sujuvampi lukea?

Tutkijan ote näkyy myös kirjan loppuosassa, jossa kirjoittaja pohtii nostalgian merkitystä joka kantilta ja kanttien välistäkin. Pohdinta on perusteellista kirjallisuusviitteineen ja tuo esiin Laukan syvällisen perehtymisen aiheeseen. Asian tiivistäminen olisi ollut kuitenkin eduksi populaarissa tietokirjassa.

Yhtä tutkimustietoa jäin kaipaamaan. Mistä yhteiskuntaluokasta tulivat yhtyeen fanit? Brittiläinen Punk on yhdistetty työväenluokkaan, 1970-luvulla Britanniassa olleeseen suurtyöttömyyteen, joka turhautti nuorison ja sai sen kapinoimaan. Ketkä kuuntelivat amerikkalaisuutta ihannoivaa Hurriganesia, ketkä Pink Floydia?

Suomi 1970-luvulla oli täysin toinen maa kuin nyt. Kirjassa on ansiokkaasti rinnastettu Hurriganesin kotikutoinen, mutta menestyksekäs ura sekä suomalaisen yhteiskunnan ja politiikan pysähtyneisyys ja varovaisuus varsinkin Neuvostoliiton suhteen. Kulttuurielämä ei tässä suhteessa ollut poikkeus.  Se ei ollut uutta tuova, rajoja rikkova dynaaminen voima kuten voisi kulttuurilta olettaa. Kirjan esimerkkitapaukset ovat hyytävää luettavaa vaikka joskus ne myös naurattivat. Lehdistön merkitys Hurriganesin menestyksen taustalla on myös hyvin nostettu esiin. Ilman julkisuutta ei pärjännyt silloinkaan.

Siinä missä suomalainen nirppanokkainen yhtye kieltäytyi tekemästä sopimusta amerikkalaisten kanssa, koska ei halunnut olla kaupallinen, Remu puolestaan halusi tehdä rahaa ja viihdyttää ihmisiä. Hän onnistui molemmissa ja on legenda, josta tehdään väitöskirjoja. Remun sanoin: ”Ketoon, ketoon peipi, ketoon!”